Näytteilleasettajat tekevät hurjan työn kuskatessaan parhaimmillaan tonnin painosta tavaraa lyhyeksi messuviikonlopuksi suhteellisen pienelle yleisölle. Sitä kutsutaan palveluksi ja se on eri asia kuin intternetissä, jossa palvelu tarkoittaa varastosaldon näkymistä reaaliaikaisena.
Kova juttu tälläinen. Alaan uskotaan ja ihmisistä näkee, että tämä on juuri sitä, mitä he haluavatkin tehdä. On, on paljon samankaltaisia asioita kuin viime vuonna – kuten leppoisan rento tunnelma, mutta myös monta uutta asiaa.
Älppärisoittimia Hyvinkäällä on paljon, hurjan paljon. Parin ensimmäisen huoneen Kuzma Stabi S & Stogi S ja Rega saivat seurakseen vaikka kuinka monta merkkiä kun kiersin messuja huoneesta toiseen. Streamereita on tietysti niitäkin, mutta myös tuttuja ja turvallisia CD-soittimia. Kaikesta modernista vaahtoamisesta ja hipsterien älppärinshoppaushingusta huolimatta kun se CD-levy on kuitenkin kapitus, jota kaikkein varmimmin voi soittaa missä vain.
Akustointia on tehty vaihtelevasti, jollain pelkkä matto ja toisella levytolkulla absorptiota ja diffuusiota. Parhaimmillaan pienessä huoneessa oli kuusi ongelmataajuudelle viritettyä bassoresonaattoria poistamassa pienen hotellikopin akustisia ongelmia.
Minä kävin messuilla tänään 20.9. Tämän jutun julkaisun aikaan ensimmäinen päivä on jo ohi, mutta huomenna sunnuntaina on vielä täysi rähinä päällä.
Sound Factorin Avantgarde Acoustic Zero 1 on nopea, ennen kaikkea ihan sairaan vaivaton ja nopea. Jos olet tottunut hyvään perushifiin ja luulet, että siitä on vaikea päästä eteenpäin niin ota ehdottomasti tyypit Avantgarden pienimmästä torvikaiuttimesta. AudioVideo.fi:n kehuttua sitä, se sai myös EISA-palkinnon. Jos isojen torvien ja pienen 12-tuumaisen basson integraatio huolettaa niin älä pelkää, ei laahaa, ei hidastele alakertakaan. Joululahja itsellesi 11 900 euroa parihinnalla.
Penaudio Rebel Three maksaa vain 2 400 euroa parilta eli onko toisessa huoneessa koko messujen halvimmat kaiuttimet? En tiedä vielä, mutta huolellisesti ne hintalappunsa piilottavat. Babylon Sisters irtoa kapeasta pilarista kevytliikkeisesti ja hyväntuulisesti. Ehkä tuuleen osasyynä on Regan menevä elektroniikka.
Sound Gallery on roudannut paikalle huoneellisen Pathosta. Varsin järeät kaiuttimet pienessä huoneessa, mutta ei minkäänlaista kuminaa tai paksuutta. Ehkä bassojen suhteen erikseen suunnattavat yläpäät vaikuttavat jonkun verran. Ratkaisu antaa hieman liikkumavaraa sijoitteluun, jota ei sitten tarvitse tehdä niin stereokuvan ja bassotoiston välisenä kompromissina. Hotellihuoneen koko on parinkymmenen neliön luokkaa, mutta niin se vain soi voimalla, sävykkästi ja hymyn huulille tuoden.
Streameri ei ole mikään pikkupulikka, kosketusnäyttö on parikymmentuumainen ja kyllä, isompi on parempi. Ei tarvitse tihrustaa ja kaikki näkyy selkeästi kuuntelupaikallekin saakka.
Alphaudiolla ja Graditechilla etupäänä vaatimattomasti Mac Pro ja Devialet. Niiden seurassa saattavat kaapeloinnin ja kaiuttimien piirteet jäädä helposti vajaalle huomiolle. Forvoice on tarjonnut refleksiputkia tulppaamalla säädettävyyttä alakertaan jo vuosia ja lisää nyt simppelillä jumpperilla hoidettavan keskialueen säädön. Graditechin Sauli kuittaa, että kaiutinkaapeleissa on kuitenkin sitten vielä 49 kombinaatiota sävynsäätöön. Luulisi pärjäävään alkuun.
Mitkä säädöt kaikissa pisteissä sitten onkaan niin Rammstein kulkee mukavan synkkäliikkeisesti. Kainalokokoiset kaiuttimet eivät tietenkään ravista sisuskaluja, mutta ponnettomiksi tai vaatimattomiksi ei voi syyttä. Eläköön huoneen hyväksikäyttö huoneesta kärsimisen sijaan.
Hifi Q:n Trianglet ja Aurumin elektroniikka soivat paria edellistä huonetta pehmeämmin ja täyteläisemmin. Hyvä niin, koska meillä kaikilla on oma makumme. Huonommoin kuin ne edelliset? Ei, ei tietenkään, vaan pehmeämminja täyteläisemmin – eri tavalla hyvin. Dire Straitsin klassikko Fade To Black vetää syvään henkeä ja huokaa sanomansa intiimin läheisesti. Huoneessa on kaikki valot päällä, mutta tunnelma on hyvin hämyinen ja tiivis.
Peachtree oli minun käydessäni statistin osassa, mutta hoiti senkin kiitettävästi. Kiinnostuneita pyöreämuotoisen puukuorisen vahvistimen ympärillä liikkui vähän väliä.
Miksi kuvassa on viinipullo laatikossa? No koska Trianglen omistajalla sattuu myös olemaan viinitila ja jokaisen paremman pään kaiuttimen mukana tulee pullollinen hyvää viiniä. Valkoisten kaiuttimien kanssa valkoviiniä ja tummien kanssa punaviiniä.
AudioPori muistutti, kuinka paljon tai siis vähän peruskaiutin on kehittynyt. Ensemble Referencet vuodelta 1991 paljastivat vaivattomasti äärimmäisen järeän oheiskaluston kyvyt. Bassopää on hämmästyttävän nopea eikä tippaakaan liian kevyt tai ponneton. Sivupaikalla saa esityksestä kiinni vähintään siinä missä tasamaan maailmankatsomuksellakin ja pääpaikka avaa vielä syvemmän näkemyksen ja vahvistaa fiilista rajusti.
Show-miehenä Pekka Ylitalo haluaa myös demonstroida, miten älppäri voidaan demagnetoida.
MR Hifillä PMC:tä ja EarYoshino-elektroniikka. Ok, ehkä kaiuttimet hyötyivät katon järeistä puisista ”kattokruunuista”, jotka toimivat erinomaisina akustisina diffuusoreina, mutta hiton hienosti ne soivat joka tapauksessa. Parin jo testatun PMC:n lisäksi nämä pitää ehdottomasti saada käväisemään toimistollakin.
Bassopää on pääosin huomiota kiinnittämätön ja kun äänitteeltä löytyy jotain erityisen matalaa jysähdystä niin ne tulevat kuitenkin kaiuttimen koko huomioiden hurjalla voimalla esille. Eivät siis huoneresonanssin voimalla vaan ihan luonnollisina.
Harrin Kaiuttimen Hehku on hyvin siro jalustakaiutin, joka keulii äänenlaadullisesti monelle rajusti kalliimmalle. Niin toisaalta tekee Harrin moni muukin malli, Huuhkaja yhtenä erinomaisena lisäesimerkkinä (niihin on sitten osia enää muutamaan eli halukkaat pitäköön kiirettä). Toki Ayren hyvän käytetyn auton hintainen CD-soitin ja ASR:n uuden auton hintainen neljän laatikon ”integroitu” vahvistin auttavat asiaa. Vaan ei niillä mitään tekisi, jos se loppupää ketjusta olisi tulppana. Hehkun hintalappu on muuten 1 095 euroa kappaleelta eli taisi päästä halvimmaksi esiintyjäksi.
Harrin Kaiutin viettää muuten firmana 25-vuotisjuhlia juuri nyt, pitkään on tehty ja monenlaisia malleja. Pelottavasti sieltä alkupäästä näkyy kummajaisena 12-tuumaiseen ja torvidiskanttiin pohjautuva ratkaisu.
Hifiharrastajat Ry:n oma rakennusohje Metrik soi hyvin avoimesti ja avarasti, mutta selkeästi ja menevän energisesti. Tämä on täysin passiivinen versio eli paljon helpompi käyttäjälle kuin aiemmin testaamani puoliaktiiviversio, jonka kohdalleen naksahtamiseen tippaa vaille vaadittiin kokeneet korvat ja mittalaitteisto. Ja onhan se ehdottomasti sisustuskaiutin kun on valkoinen, jenkkikaapin mitoistaan huolimatta.
Uusi subbari ei ollut vielä soimassa, mutta se ei haittaa koska on jo sovittu, että aiheeseen varmasti palataan. Samoin Metrikiä pienempi Imperial on hyvin houkuttavan näköinen ratkaisu. Keskialue hoituu kardioidina ja subbarijalustaa kuvaa parhaiten termi kuristettu dipoli, takasäteilyä kun jarrutellaan tippa.
Tur-Pexillä on sekä hyvin kevyttä iFi-hifiä, järkihintaisia pieniä kalikoita monen kohdan parantamiseen. Perinteisempää puolta edustivat visuaalisesti hyvin sirot Diapason Neos -kaiuttimet. Izabella innostui esittelemään iFit niin tarkasti, että minä unohdin valokuvata ne.
Alan miehet, Jouni Heikkinen ja Jari Kastikainen ovat pitkän linjan ukkoja hifissä. McIntoshin tai Genevan sijaan Jounilla oli mukanaan melkoisen mielenkiintoisia hifialan kapistuksia. Miten olisi aito sveitsiläinen kello parillakympillä, merkkiä Thorens?
Messujärjestäjä Ataria tuo maahan kivikaiuttimia. Fischer & Fischer ”kevyen” MBL-elektroniikan ajamana soi hienosti, mutta kamalalla musiikilla. Onneksi en ottanut yhtään omaa kiekkoa mukaan. Yhden SN1000-kaiuttimen paino on hillityt 320 kg ja hintalappu neljäkymppiä. Ai oliko järkähtämättömän vakaa? No oli. Bassopää jysähtää kuin kanuunasta ja keskialue sinkoaa, jos mahdollista, vielä lujempaa. Stereokuva piirtyy valtavaksi ja paljastaa kaikenlaisia pieniä asioita äänitteestä. Muistiinpanojen kirjoittamisen jälkeen maahantuojan edustaja käy muistuttamassa, että kuuluu käyttää sanoja ilmava, avoin ja dynaaminen. No, ei se Kai sontaa puhu, kyllä ne määreet kaikki täyttyvät kiitettävän hyvin.
Pertin Progeblogi on sekin taas paikalla hyvällä käytetyn musiikin valikoimalla.
Marekilla Genelec 1238A on yhtä aikaa avoin ja ilmava ja kuitenkin piirtää todella hienon stereokuvan, jossa kaikki on selkeänä paikoillaan. Bassoalueella on voimaa ja sävyjä kuten voi kahdesta äärimmäisen tarkasti kontrolloidusta 15-tuumaisesta kuvitellakin. Claptonin Layla kuulostaa yhtä aikaa aikansa tuotteelta ja mielettämön hienosti avautuvalta. Mutta paremmin kuin messuraportista 1238A-parin kyvyistä saa selvää käymällä paikan päällä tai ainakin lukemalla Matti Hermusen kattavan tarinan näistä.
Hifimestalla varsin toimiva klassinen kattaus eli kaikki eri merkiltä ja vain yhtenäiseksi kokonaisuudeksi mietittynä. Acoustic Energy Reference 2 kaiuttimena, pykälää pienempi kuin vuosi sitten samoilla messuilla, Arcamin ihan ihan uunituore ja järeä A49 integroitu vahvistin ja ohjelmalähteenä sujuvan helppo Linnin Akurate DSM -streameri.
Verhojen takaa piilottaa akustointia ja siitä huolimatta tai sen ansiosta kovalla neukkarituolilla on kovin mukavaa istua ja upota äänite toisensa jälkeen musiikin nyansseihin. Enkä edes päässyt sweet spottiin vaan kuuntelen ihan mistä sattuu kun väkeä on koko ajan, mutta ei se tässä jostain syystä nyt tunnu tunnelma pilaavan.
Edellisvuosien tapaan Mestalla on myynnissä myös levyjä ja letkuja, ensin mainituista mukana tietysti uusi sininen prässi Miles Davisin Kind of Blue -kiekosta.
Audiokauppa pumppaa Ayre-parin perään kytketyllä uudella isolla KEF Reference 5:llä, jossa perusrakenne muistuttaa kovin paljon hurjaa Bladea, mutta normaalikaiuttimen asussa. Neljä tasopintaista bassoa ovat vähän pienempiä ja etulevyssä eivätkä kyljissä eikä koaksiaalielementti kurkista kauniin kaarevasta pinnasta vaan tietysti tasaisesta levystä. Sukulaisuutta on kyllä Bladeen, siinäkin suhteessa, että tila on jälleen hankala. Lyhyt pyrähdys sweet spottiin sitten taas avaa ihan eri maailman äänitteen sisälle vaikka villi dynamiikka ja kiitettävä nopeus selvisivät sinne taaemmaksikin.
Joku suurisuu meni möläyttämään, että Elac AIR-X 407 voi olla viimeinen kaiutin, jota koskaan tarvitset. Onko, toki sinun pitää itse kuunnella ja Silence Audion ja Elacin osastolla se on mahdollista. Lyhyen sohvahetken jälkeen en kyllä syö sanojani vaikka nämä kaverit tekivätkin ihan erilaisen setin kuin minä eli 407-pari on selvästi irti seinästä. Ehkä siksi, että se on lasia eikä oikea seinä.
Bassopään murheisiin on paneduttu onnistuneesti taajuudeltaan säädettävillä resonaatoreilla. Signaali tulee digitaalimuodossa langattomalla WLAN-yhteydellä kaiuttimille, eihän siinä mitään hämmentävää nykypäivänä ole. Mutta ohjelmalähteenäpäs onkin järeä EAT:in E-Flat-vinyylisoitin.
Sol Audion mallisto on päivittynyt lattiakaiuttimilla. Tuote on vielä niin uusi, että sillä ei ole edes nimeä. Solstice on sekin saanut hieman edullisemman, mutta ihan yhtä painavan Lite-mallin rinnalleen. Järeä lattiakaiutin pohjautuu kahteen Seasin vastikään esittelemään 10-tuumaiseen, jotka eivät vaadi jakosuodinta ollenkaan. Kaikki suotimen kolme osaa ovat siis leveän suuntaimen pohjalla istuvalla nauhadiskantilla.
Miltä se kuulosti? Kapeahkolla stereokannalla hyvin syvän ja tarkan kuvan piirtävältä, bassoiltaan enemmän hillityltä kuin yhtään henkseleitä paukuttavalta. Tosin bassopään säätö on vielä kuulemma kesken ja tällä kertaa se ei ole pelkkää uskottavuusselittely koska resistanssiportin vaimennus on tosiaan säädettävä ja vaikuttaa selvästi luonteeseen.
Hifihuone soitti Primaren 32-sarjan elektroniikan tukemana pientä Sonus Faberin Venere 1.5 -kaiutinparia. Perinteinen raskaan hifin ja highendin välillä liikkuva järestelmä, mutta soundiltaan ei juuri hävennyt paljon kalliimmillekaan. Isovelikaiutin Venere 2.5 kävi testissäkin, jalustamalli tuntuu kevytliikkeisemmältä ja helpommalta. Pienessä huoneessa vähemmän bassoa tuottava kaiutin on usein helpompi.
Vahvistimessa on mahdollisuus DAC-korttiin eli digi-inputit ovat mahdolliset, jos ohjelmalähteen muuntimien laatu ei tyydytä.
Vitosilla on aina pakko soittaa Take Five sanoi Jorma Salmi kaiuttimistaan Yamahan tuoreiden 2100-sarjan mustien laatikoiden perässä. Eikä haittaa minua, tuota rytmiä olen kuunnellut jo äitini mahassa kun isi hakkasi biisiä pianolla. Seuraavan levyn kappaleessa taputettiin, soitettiin selloa ja pianoa, ja avattiin kerrassaan hienon tasapainoinen kuva äänitteen sisälle. Jalka alkoi vipata, suupielet nousta hymyyn.
Tämän demon perusteella huhupuheet 5.0:n aavistuksen tuhdista bassopäästä ovat täysin tyhjästä tempaistuja, alakerta oli kohdallaan just eikä melkein. Kuten kaikki muukin kyllä. Niin musiikkia kuin hifisteille tärkeitä äänitteen aidoksi paljastavia pieniä muita ääniä.
Santtu Engineeringillä ja Hifiklinikalla Eppu Normaalin sähkökitara soi painolla, jota on vaikea uskoa pienestä huoneesta ja siroista kaiuttimista. Tämä siitä huolimatta, että levysoittimen runko ei kellu kokonaan magneettien varassa vaan ainostaan levylautasen laakeroinnissa on hyödynnetty toisiaan hylkiviä voimia. Miehillä taitaa olla jo aavistus kokemusta takanaan siitä, miten asiat saadaan toimimaan.
Nippon Hifillä oli viininpunaiset ja erittäin kiiltävät Fostexin kaiuttimet. Eivät mitkään laajakaistat vaan varsin eksoottisen näköisillä elementeillä tehdyt kolmitiet. Keskialue-elementti kyllä muistuttaa laajakaistamalliston kalleinta vaikka ei paperikartio olekaan. Thorensin vinyyli ja Soulnote-elektronikka puskivat ilmoille räkäistä vanhaa rockia melkoisella innolla. Räkäistä koska soitetut äänitteet olivat sellaisia.
Edit: Eivätköhän ne Gradient 5.0:t ja Forvoicet vetäneet kuitenkin pisteet kotiin messujen edullisimpina kaiuttimina. Harrin Kaiuttimen elektroniikka korjattu, vahvistin on ASR:n aikä Ayren.
Kommentointi suljettu.