Queen julkaisi nyt syksyllä Studio Collection -älppäriboksin, jossa on yhtyeen kaikki 15 albumia yhteensä 18 vinyylillä. Ei, en raaskinut ostaa yli 400 euron boksia vaikka olisikin ollut värillisiä levyjä sisällä. Mutta kävin hakemassa viisi minulle ehkä tutuinta kiekkoa mustina irtopainoksina ja halusin kokeilla, miltä koviksi vaahdotut kiekot kuulostavat. Verrattuna omalta palvelimelta löytyviin rippehin CD-levyistäni (eli käytännössä sama äänenlaatu, jonka kuulisi esimerkiksi Tidalista) ja mikä on fiilis yleisesti.
Miksi ostaa vanhoja levyjä kun uutta musiikkiakin on niin paljon? No, esimerkiksi siksi, että saa hyvää musiikkia. Eräs eniten nyökkäilyä aiheuttanut Facebookissa kiertävä lätkä sanoi ”Music was better when ugly people were allowed to make it”. Niinpä, trimmattujen broilerien (sukupuolesta riippumatta) ydinosaamisalue on usein jossain ihan muualla kuin taidokkaan musiikin tekemisessä ja esittämisessä. Ehkä esimerkiksi meikkivoiteen merkin valitsemisessa. Tai vastaavassa.
Nykymusiikissa muusikon esiintyminen on äärettömän suuressa osassa. Music Televisionin tulo teki varmasti paljon pahaa musiikille koska esiintyminen musiikkivideolle nousi suureen osaan, se itse musiikki joutui jäämään vähemmälle. Tulos on pahimmillaan todella korneja ”muusikoita”, joiden kyky tuottaa musiikkia on kauniisti sanottuna vähintään kyseenalainen. Itkettääkö enemmän kuin naurattaa? Niin minuakin. Aihetta on parodioitu aina Star Trek -versioita ja luonnollisesti Hitleriä myöten.
Kallis älppäri, miksi?
Miksi ostaa nämä älppärinä kun soivat halvalla tai ilmaiseksi Spotifystäkin? Yksi syy on tietysti se iso kansitaide. Suuri fyysinen esine tuntuu kädessä ihan erilaiselta kuin miljoonaan muuhunkin asiaan käytettävä älytönpuhelin. Pirun hyvältä tuntui ihan sekin kun ennen ensikuuntelua sai avata älppärit muovikääreistään. Tuntui kuin olisi juhlapäivä ja saisin lahjoja. Samaa tunnetta ei tule siitä, että klikkaa luottokortilleen maksettavaa nettikaupassa ja kovalevylle tulee joku tiedosto lisää.
Toinen asia on se, että Levysoitinsarjaa tehdessäni huomasin älppärin soivan usein helpommin kuunneltavasti kuin digiversion. Vertailukohtana oli niin häviöllisesti pakattu, mutta varsin hyvälaatuinen Spotify kuin myös häviöttömästi pakattua musiikkia streamaava Tidal ja luonnollisesti palvelimelle ripatut CD-levyni.
Queenin uudet levyt ovat tuhteja 180-grammaisia ja pakattu hyvin. Kannen sisällä on laadukas sisäpussi, ihan valkoinen blankko, ja erikseen sitten sanoitukset ja muut tiedot toisella arkilla. Se kansikin on varsin paksua pahvia.
Musiikin ystäville asia on ehkä vähemmän tärkeä, mutta hifiharrastajia tietysti uteloituttaa paljon se, millä minä näitä suuria pyöreitä mustia esineitä pyöritin. On niissä digitaalisignaalin soittimissakin äänenlaadullisia eroja, kuultavia eikä vain luultavia, mutta pieniä ne ovat verrattuna vinyylisoittimien soundieroihin. Kaikki älppärit sisältävää Queen Studio Collection -boksia markkinoidaan myös Queenin väreihin maalatun Rega RP1 -levysoittimen kanssa. Sinänsä hyvin osuvaa kun näiden kaverien juju on juurikin se hyvä musiikki eikä pelkkä äänitteellinen kikkailu vailla sisältöä.
RP1:ä minulla ei ollut käsillä, mutta sen isoveli RP3 kylläkin. Joten Kuningatar lasilautaselle pyörimään. Muuna oheislaitteistona toimivat Lehmann Audio Black Cube SE -levysoitinesivahvistin, MM-Audio Mini-Pre -etuvahvistin ja Genelec 8030 -aktiivikaiuttimet 7040-subbarin tukemana.
Startti – A Day at the Races
Minä muistan nuoruudestani kun älppärit sihisivät ja kimittivät. Suuri syy oli toki silloinen laitteistonikin, joka ei kummoista arvosanaa saisi. Kävisikö nyt samalla tavalla, olisiko älppäri pieni ja hentoinen verrattuna CD:n auktoriteettiin? Selvitetään, ensin serveriltä sitä digitaaliversiota. Siis vastaavaa, mitä kuulisit Tidalista (jonka äänenlaatu on jonkin verran Spotifyä parempi). A Day at the Races -levyn soundit ovat selvästi vanhat, ei tämä mikään highend-äänite. Tuskin soisi hifimessuilla.
”Älppäriversio saa jalan
vippaamaan samantien.”
Sitten vaihto vinyyliin ja bassokartiot vavahtavat tutulla tavalla neulan laskeutuessa uralleen ja avautuvassa äänimaisemassa onkin huomattavan paljon enemmän ilmavuutta kuin äskeisessä tarkassa digitaalimallissa. Juu, jotkut jutut kuulostivat kyllä puhtaammilta, tarkemmilta, sillä CD-versiolla, mutta älppäriversio saa jalan vippaamaan samantien siinä missä digitaalisen kanssa mietin, miksi näin kova kama ei kulje niin hyvin kuin voisin olettaa.
No, nyt kulkee. Tie your Mother Down -biisin kitarariffit (Brian Maytahan on kiitelty sanoilla curly man who plays curly solos) vinkaisevat itsensä ihan suoraan selkäytimeen. Stereokuvallinen tarkkuus hifiharrastajalle? Ehkä digiäänitteellä saadaan pianistin oikean käden avaruuskoordinaattehin desimaali tai kaksikin lisää, mutta kaikki oleellinen on kyllä esillä niin, että se tukee musiikkia erinomaisesti.
”Kylmät väreet,
ja vahvana.”
You Take My Breath Away -kappaleella Mösjöö Mercury on käsinkosketeltavan vahvasti läsnä ja koko bändi heti takana tukemassa. Kylmät väreet, ja vahvana.
The Miraclen Breakthru soi diginä äskeiseen tunnelmaan verrattuna steriilin kolkosti. Bassopäässä on toki kurinalaista mehevyyttä tosi hienosti, mutta kulku on kuin metronomin tuijotusta, ei sitä kovin kauaa jaksa vaikka kuinka tarkasti liikkuisi. Joten seuraava painava älppäri RP3:n lautaselle ja neula alas.
Jälleen sama äänikuvallinen ilmavuus verrattuna digiäänitteeseen, esitys hengittää paljon paremmin. Bassopää soi tuhdimmin, eikä aivan samalla tiukalla kontrollilla, mutta ei se syö tunnelmaa yhtään. Alemmas venytetyt bassokuviot toistuvat hienosti nekin vaikka levysoitin ei ole mikään älyttömän kallis öljynporauslauttaa muistuttava eksoottinen laitos.
Esitys asettuu paljon lähemmäs, nyt Queen soi SINULLE eikä vain soi jossain. Niin toki, digiäänitteellä joku suhaus, sihaus tai kilaus kuulostaisi tarkemmalta. Saattaisin havainnoida paremmin osuuko rumpalin kapula puolitoista vai kaksi ja puoli senttiä pellin reunasta. Mutta musiikkia, sitä se digiversioni toistaa kamalan paljon huonommin. Ei minulle tule siitä ollenkaan samanlaista lämmintä tunnetta kuin nyt Freddien todetessa ”Your world is so inviting, Playing really cool”. Olen konsertissa eturivissä ja tunnen esittäjien hikisen kuumeisen energian.
A Night at the Opera -levyn Lazing on a Sunday Afternoon kuten myös jatkona soiva I’m in Love With My Car välittävät vinyylillä hienosti kahelin tunnelmansa. Luonnollisesti uusi kaasari ajaa tyttöystävän edelle ja samoin näidenkin lämmin tunnelma verrattuna kolkkoon CD-versioon, joka alkaa vain rasittaa nopeasti korvia vaikka eniten tukkoon miksatuilta osilta kuuluukin yksityiskohtia älppäriä paremmin.
Vertaillaanko lisää?
Ei vertailla, ei huvita. A Kind of Magic -albumia minulla ei ole CD:nä ollut eikä siis löydy ripattuna serveriltäkään. Vaan ei haittaa, soundiero CD:n ja älppärin välillä kävi jo hyvin selväksi. Digitallenne on tarkka analyysi yksittäisistä äänistä, älppäri väline kokemaan musiikkia. Joten heitän ne vaikeimmat sisäuran biisit Pain Is So Close To Pleasure ja Friends Will Be Friends soimaan.
Digin steriiliys on tuskallista, mutta siitä en löydä nyt mitään nautintoa. LP:n Friends Will Be Friends sen sijaan vie minut nuoruuteeni ja Oton bileisiin, joissa Queen soi usein. Bassomurahdukset tuntuvat lattiaa pitkin jalkapohjissa ja Mayn kitara vonkaisee jälleen villiin sooloon, mutta täysin vailla mitään tarpeetonta äksyilyä korvissa. Musiikki välittyy sinne, mihin kuuluukin – tunteisiin.
Nykyään tulee napattua puhelin käpälään noin kahden ja puolen minuutin välein. Onko WhatsAppia? Onko FB:ssä jotain uutta? Onko sähköpostia? Onko näistä joku muka niin oleellinen asia, että sen pitää keskeyttää minut satoja kertoja päivässä? Friends Will Be Friendsin jälkeen nousin vain kääntämään levynpuolen ja upposin Who Wants to Liv Foreveriin. Vinyylilevyn kuuntelu yllyttää rauhoittumaan, kuuntelemaan musiikkia ja antamaan hetkeksi hektisen epäoleellisen seuraamisen olla omassa arvossaan. Se auttaa kun käsillä ei ole kelaus- ja skippaus- ja hyppäys- ja hakunappeja. Onkin yhtäkkiä mukavampaa vain rötköttää tuolissa ja antaa musiikin virrata ylitse.
Gimme the Prize ja jälleen kitara tahkoaa tajuntaani kuin paperikoneen telaan hitsattu raastin. Ei siis niin, että soundi repisi yhtään, mutta repii kyllä mukaansa.
Viimeisen levyn avaaminen
Innuendo on tuplalevy. Sen muoveissa lukee hienosti ”180 gram heavyweight black double vinyl. Half speed mastered”. Tarkoitus oli ottaa lapusta kuva, mutta nyt en malta. Revin muovit auki ja asetan levyn lautaselle. Mutta nyt teen vielä kerran vertailun digiversioon. Logitech Transporter hakee serveriltä DA-muuntimilleen levyn nimikkokappaleen. Tämä on viimeinen Freddie Mercuryn elinaikana julkaistu Queen-albumi.
Innuendon digiversion soundipuoli on myös rajusti parempi kuin vanhempien Queenin levyjen. Tukkoisuudesta, aneemisuudesta tai vaisusta kulkevuudesta ei nyt kärsitä. Joten miten käy älppärin kanssa kun puhdassointinen CD-rippi on jo ilmavan miellyttävä?
No, älppäri vetää kyyneleet silmiin ensimmäisten sekuntien aikana. LP:n soundi on niin paljon isompi, niin paljon aidompi ja niin paljon välittömämpi kuin digitaaliversion. Freddie astuu useita askeleita eteenpäin ja katsoo suoraan kohti. Ääni täyttää koko tilan siinä, missä digiversio on tarkasti kaiuttimien välissä uskaltamatta sieltä yhtään ulos. Herkemmät kohdat nimikkokappaleesta ovat kuin ilmassa eteerisinä leijuvia sointuja ja sitten espanjalainen kitara kiihdyttää kuuntelijan veret seisauttavasti. Tätä, tätä on musiikki ja musiikinkuuntelu. Ei irrallisia detaljeja vaan tunteita herättävia teoksia, jotka saavat aikaan isomman reaktion kuin Mr. Spockin kommentti ”Fascinating”.
”Haista paska CD.”
Kuivaan taas silmäni ja vaihdan Innuendo-tuplan kakkoslevyyn. Taas se vaikea loppu-uran viimeinen raita. Ei, ei ole äänenlaadussa valittamista. Delilah kertoo yhdestä Freddie Mercuryn monista kissoista. ”You take over my house and home”. Asia, joka koiraihmisille on hyvin vaikeasti käsitettävä ja kissaihmisille itsestään selvää, mitenkäs muutenkaan kissat voisivat elää.
AIDSia pitkään sairastaneen artistin viimeisen levyn viimeinen kappale on osuvasti ”The Show Must Go On”. Joten lisää hanaa, viimeisen levyn viimeisen puolen viimeinen raita. Vaikea kirjoittaa enää mitään, vaikea analysoida kun tunteet ovat aivan pinnassa. Olkoon, kuuntelen vain.
Osaisinko tiivistää tunnelmani viiden Queen-älppärin jäljiltä johonkin selkeään ja vain oleellisen sisältävään? Luulen että parhaiten fiilistä kuvaisi ”haista paska CD, minä menen ostamaan ne loputkin Queen-älppärit”.
Kommentointi suljettu.