Tuomiopäivä lähestyy ja David-setä on vielä kuusikymppisenäkin hyvin, hyvin vihainen. Viimeaikaiset harmitkin on saatu kanavoitua uuteen Megadeth-albumiin, joka kiilaa yllättäen yhtyeen klassikkoalbumien vanaveteen.
Megadeth tarjoilee tällä kertaa edellisiä julkaisuja suoraviivaisempaa ja ärhäkämpää räminärokkia. Bändille tyypillisiä tempovaihteluita ja progressiivisempia koukeroitakin toki mukaan mahtuu, jopa siinä määrin, että joistain kappaleista olisi pari osaa joutanut karsiakin. Esimerkiksi levyn parhaimmistoon kuuluva Nightstalkers: Chapter II napakoituisi entisestään, jos olisi pitäydytty kompaktimmassa juoksutuksessa. Levyn pikkunätti ”kesähitti” Soldier On! edustaa tätä simppelimpää lähestymistä.
Mustaine ei ole laulajana mikään Pavarotti, joten studiokikkailut ovat tulleet aiemmilla levyillä tutuiksi. Tällä kertaa mies antaa Iän tuoman mataloituneen kähinän ja rahinan tulla rohkeammin esiin. Pari vuotta sitten iskenyt kurkkusyöpäkin on varmasti osaltaan miehen ääneen jälkensä jättänyt, mutta onneksi lauluhommat luonnistuvat edelleen kohtuumallikkaasti.
Toinen isosti bändin touhuihin vaikuttanut episodi oli basisti Ellefsonin sählääminen internetin ihmeellisessä maailmassa. Kauniisti sanottuna pastori Ellefson vatkasi itsensä ulos kokoonpanosta. Selittelyt eivät auttaneet ja basson varteen kutsuttiin jo aiemminkin yhtyeen riveissä musisoinut James Lomenzo. Levylle bassoraidat kävi kuitenkin äänittelemässä Testamentin riveistä tuttu Steve Di Giorgio. Mustainen ja Lomenzon lisäksi nykykokoonpanossa rautaa takovat rumpali Dirk Verbeuren ja suomiyhteyksistään tuttu kitaristi Kiko Loureiro.
Kaikesta paistaa läpi, että albumin tekoon on käytetty vuositolkulla aikaa ja melkoinen pinkka dollareita.
Tällä ammattiukkojen kokoonpanolla on saatu Hollywood-kokoluokan levy aikaiseksi. Elokuvamaiseksi levyä voisi kutsua muutenkin, sillä useassa kappaleessa tunnelmaa alleviivataan efekteillä ja kuulokuvilla, sekä Mustainen dirtyharrymaisilla repliikeillä. Tietenkin myös Mustainen kirskuvaa kitaraa on ripoteltu efektimäisesti sinne tänne. Kaikesta paistaa läpi, että albumin tekoon on käytetty vuositolkulla aikaa ja melkoinen pinkka dollareita. Vaivannäkö on kannattanut, sillä kerrankin tuotanto ja soundimaailma ovat juuri oikeassa balanssissa itse musiikin kanssa. Soundissa on sopivassa suhteessa veitsenterävyyttä, rouheutta ja erottelevuutta, ja onneksi nykysynti, eli liiallinen digisterilointi on jätetty vähemmälle.
Levyn kohokohdiksi voisi nostaa hienojen äänikuvien lisäksi Dirk Verbeurenin mukaansatempaavan ja tiukan rumputyöskentelyn, sekä laadukkaasta biisimateriaalista, mainitun Soldier Onin, kasarityylisen Junkien, slayerimäisen raisusti sahatun Killing Timen ja vaikkapa kovasti Hit the Lightsilta kuulostavan Célebutanten. Tahatonta huumoriakin levyltä löytyy; lapsellinen rallattelu Mission to Mars sopisi hyvin soundtrackiksi avaruusaiheiseen animaatioleffaan. Toisaalta Mustainen astronauttifantasiat raikastavat ja keventävät albumin tuskaisempaa yleisilmettä.
Tarkkakorvaisimmat kuulijat bongaavat albumilta melkoisesti kierrätettyjä melodioita ja riffejä, mutta komeisiin kuoriin kun pakkaa ja anteeksipyytelemättömällä asenteella räimii, niin kyllähän tämä läpi menee. Komeasti meneekin, sillä The Sick, The Dying…and the Dead! on omassa sarjassaan hyvään arvosanaan yltävä suoritus.
Kommentointi suljettu.