Elokuva-arvostelu Jurassic World

Jurassic World, ei Jurassic Park IV?

Alkuperäisen Jurassic Parkin tapahtumista on kulunut parikymmentä vuotta. La Isla Nublarilla on toiminut jo useamman vuoden Jurassic World -huvipuisto, jossa käy kymmeniä tuhansia vieraita kerralla. Turvallisuus on huippuluokkaa, eikä alkuperäisen puiston kohtalosta ole soveliasta puhua. Täysin yllättäen jotain menee pieleen, dinosaurukset pääsevät irti ja puiston pyörittäjän sukulaislapset ovat vaarassa.

"Sinä haluat isompia,
pelottavampia ja
enemmän hampaita."

Jurassic World aloittaa vahvasti. Luulen horjahtaneeni katsomaan Edgar Wrightin Cornetto-trilogian salaista neljättä osaa. Elokuva iskee itselleen silmää ja neljäs seinä kaatuu rytinällä päälle. Puiston omistajan huomauttaessa siitä, etteivät dinosaurukset vastaa todellisuutta, päätiedemies Henry Wu (ainoana hahmona roolinsa uusiva B.D. Wong) kuittaa, että ethän sinä edes halua oikeita dinosauruksia. Sinä haluat isompia, pelottavampia, enemmän hampaita. Koska yleisö haluaa enemmän ja isompaa, tai se kaikkoaa. Vanhat temput eivät enää riitä. Todellisuudesta viis. Ja tämä elokuvasarjan neljännessä osassa, jonka piti alun perin ilmestyä 2005. Totta kai itse elokuvassa kaikki on sitten isompaa, pelottavampaa ja niin edelleen. Uusia dinosauruksia paljastetaan sponsorisopimuksien kanssa. Kaikki on tuotteistettu. Valitettavasti vahvan alun jälkeen elokuva loksahtaa kiskoilleen ja etenee suoraan kuin luotijuna jättäen mokoman painolastin kyydistä. Vaikka kyseessä piti olla jotain uutta nimeä myöten.

Tuttuja polkuja viidakossa

Ketään ei yllätä, kun asiat menevät pieleen. Siihenhän nämä elokuvat perustuvat, vaikka Jurassic World ei myönnäkään osien 2 ja 3 olemassaoloa. Kuten en muuten minäkään. Koko puisto on vaarassa, lapset karkaavat omille teilleen ja ovat joutua syödyksi. Puistossa häärivällä armeijan edustajalla on oma agendansa eikä dinosauruksia suunnitteleva tiedemies suostu kertomaan, mitä viimeisimpään hirviöön on yhdistetty. Puistoa pyörittävä johtaja kuvittelee kaiken olevan hallinnassa taikka ainakin pelastettavissa, vaikka jokainen katsoja tietää paremmin. Samoin kuin Raptorien kouluttaja, jota ei kuuntele kukaan. Tietenkään. Turvajoukot ovat välipala. Ja niin edelleen.

Silti, kun vauhtiin päästään niin sitten se on menoa. Ja todella viihdyttävää sellaista. Yllätyksiä ei juuri ole – kuka olisi arvannut, että omille teilleen lähtevät lapset ehtivät juuri portista läpi viimeisinä ennen kuin hälytys sulkea puisto annetaan? – mutta meno on komeaa ja viihdearvo ns. tapissa. Yli kahden tunnin kesto kuluu hengästyttävän nopeasti. Toki juoni on niin ennalta-arvattava, että katsoja tietää koko ajan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pakoon juokseva dinosaurus, edessä oleva lentoliskojen kuplahalli ja perässä tuleva helikopteri; mitäköhän tästä voisi seurata? Mutta onko se lopulta vika? Ei vuoristorataankaan mennä yllätysten toivossa, vaan nauttimaan kyydistä. Jurassic World on huvipuisto. Myös valkokankaalla.

Liskoja ja ihmisiä

Näyttelijät ovat näissä elokuvissa usein statisteja efektien varastaessa shown. Niin myös nyt. Alussa elokuva yrittää tehdä kahdesta elokuvan pääosassa olevasta lapsesta ihan oikeita henkilöitä – ja heittää sitten kaikki persoonan rippeet nurkkaan. Lapsinäyttelijöiden kunniaksi on sanottava, ettei kummastakaan jää pahaakaan sanottavaa. Bryce Dallas Howardin rooli on Hollywoodin epävarma naisstereotyyppi #86, joka elokuvan aikana herää todellisuuteen ja löytää sisäisen sankarinsa. Netflixin Daredevilissä loistanut Vincent D’onofrio hukataan täysin Geneerisenä Armeijan Miehenä, Jolla On Salainen Tehtävä. Varsinkin viimeksi mainitun totaalinen alisuorittaminen saa epäilemään syyksi efektien keskelle eksynyttä ohjaajaa. Todennäköisesti elokuvassa oli muitakin, mutta eipä jäänyt mieleen.

Sitten on Chris Pratt. Mies on kerrassaan loistava Raptorien kouluttajana ja kantaa elokuvaa harteillaan varmalla otteella. Juuri oikea määrä ilkikurista pilkettä silmässä, äijäilemässä sortumatta machoiluun. Elokuvassa on neljä Raptoria, joista yksi on beta. ”Mutta kuka sitten on alfa (Raptor)?”, kysytään. Vastauksen voitte arvata, eikä siinä ole liioittelua. Käytännössä yksin Prattin takia elokuva ansaitsisi yhden tähden enemmän, jos AudioVideolla arvosteltaisiin elokuvia tähdin. Huhujen mukaan lähes rikollisen viihdyttävän Guardians Of The Galaxyn avannut ”Indiana Jones Avaruudessa” -kohtaus on johtamassa Prattin valintaan uudeksi Indyksi. Jurassic Worldin menestys edistänee roolineuvotteluja Spielbergin kanssa. Sen lisäksi, että herra kanavoi Indyä uskottavammin kuin Harrison Ford nykyään. Kenties muuten Guardiansin vuoksi Pratt on niin kotonaan Jurassic Worldin efektien keskellä.

Ja ne dinosaurukset. Niiden takiahan tämä elokuva kiinnostaa. Vaikka alkuperäinen Jurassic Park muistetaan nimenomaan CGI:n läpimurtona, elokuvassa oli puhtaasti digitaalisia dinosauruksia neljä minuuttia. Pahin pelkoni siitä, että Jurassic World olisi ängetty täyteen kömpelöitä CGI-sauruksia, oli enimmäkseen turha. Mitä nyt trailerissakin nähty suuri vesilisko näyttää juuri niin epätodelta, kuin sen onkin. Kun ei ole olemassa olevaa esikuvaa, liike on luonnotonta. Muutoin elokuva pitää isommat dinosaurukset järkevästi sivussa ja leikkaukset nopeina. Tuottajana häärinyt Steven Spielberg muistanee, miksi Jaws on edelleen yksi maailman parhaista kauhuelokuvista. Indominus Rex (elokuva itsekin on sitä mieltä, että nimi on typerä markkinointitemppu) on aidosti pelottava, varsinkin kun sitä ei käytetä liikaa. Eikä se ole legendaarista Tyrannosaurus Rexiä suurempi, vaikka jatko-osien kirjoittamattomien sääntöjen mukaan nimenomaan pitäisi. Ei huolta, T-Rex:kin nähdään. Ja jos promokuvissa paljastunut Raptorien kesyttäminen arveluttaa, niin huoli pois. Ne ovat kesyjä vain sanan laajimmassa mahdollisessa merkityksessä, mikä tehdään heti ensi tapaamisella selväksi. Ja huolestuttavan todellisia. Etteivät elokuvantekijät vaan olisi salaa menneet luomaan niitä oikeasti.

Dinosaurusten aika ei ole ohi

Tätä kirjoittaessa Jurassic World on netonnut lippuluukuilla yli puoli miljardia avattuaan historian kolmanneksi parhaimmalla perjantailla. Se on käsittämätön summa rahaa jatko-osalle, joka viivästyi kymmenellä vuodella ja tuomittiin flopiksi ennen ilmestymistään. Ilmeisesti dinosauruksille on vielä tilausta – useammassa sukupolvessa. Seuraava osa on itsestäänselvyys. Oma yksitoistavuotiaani kiteytti meidän molempien tunnelmat tuoreeltaan toteamalla ”No, eihän se ihan huono ollut”. Niin, alkuperäisen Jurassic Parkin tasolle ei päästä, mutta jatko-osien ohi mennään kirkkaasti. Niiden, mitä ei ole olemassa. Alkuperäiseen verrattuna se tietty ihmetys puuttuu. Tämä ei ole enää uutta. Ei puiston yleisön eikä minun mielestäni. Ehkä dinosaurusten näkeminen valkokankaalla ei ole (henkisille) pikkupojille enää niin iso juttu. Vaikka ne olisivat isompia, vaarallisempia ja hampaita olisi enemmän.

Viimeinen kohtaus nosti jylhyydessään leveän virneen naamalle ja lämmitti alkuperäisen Jurassic Parkin ystävän mieltä vielä useamman päivän näytöksen jälkeen. Menkää itse katsomaan, niin ymmärrätte miksi.

Tagit: