Hyypän Hoodoo: Bluesin kevään kuulumisia

Uteliaisuudesta ja kumikanoista bluesin tahtiin

Hyypän Hoodoo on avoinna! Ensimmäisellä kerralla hoidetaan musiikillisen äänestyskäyttäytymisen aiheuttamia jumeja ja mielen mataluutta, tutkaillaan taas mitä messevintä musiikkigenreä ja kuikuillaan lammikon pinnan heijastuksista kotomaisen bluesin alkuvuoden kuulumisia.

Tervetuloa praktiikalleni. Hyypän Hoodoo punoo kasaan vain hyviä loitsuja ja onnenkaluja, joiden vaikuttavat ainesosat poimitaan pitkin musiikin, kulttuurin ja ajatustenvirran rämeikköjä ja tienpientareita. Lopputulos on se mikä siitä tulee, ja praktiikka on auki juuri silloin ja siellä minne se nyt vain sattuu tipahtamaan. Astukaa peremmälle, mutta varokaa vapaana loikkivia sammakoita.

Vastareaktio. Uteliaisuuden väljähtyminen. Tutun pumpulin pehmoinen kutsu. Kaikki on jo keksitty ja tehty muinaisaikoina paremmin. Älä sä mulle rupea. Mä tiedän.

Hevonkukkua. Unohdetaan tuo kaikki. Mikä innostaa? Mitä vihaat? Miksi? Päädytkö joskus rakastamaan jotain jota ensin vihasit?

Honey B ja Mooses

Sillä sehän se kaiken juju on, päästä yllättymään ja ravistelemaan omia ennakkoluulojaan. Löytämään uutta. Huomaamaan, ettei aiemmin näkemiään raja-aitoja ole oikeasti olemassa, kulki sitten jonkin genren sisällä tai laajemmin koko musiikin alueella. Eikä tuo ravistelu tarkoita sitä, että vanha ja perinteinen olisi huonoa. Vanha ja uusi voivat ihan hyvin olla rinnakkain, sekoittuvat toisiinsa tai eivät. Siitä kaikesta muotoutuu virkistävä verkko, jonka varaan hypätessä saa tuntea elävänsä.

Itsestäänselvyys, totta. Mutta mitä enemmän meille kertyy vuosia ja kokemusta, sitä tärkeämpää on tuota itselleen toistaa.

Heräsin yhtenä aamuna ja innostuin

Voyager-luotaimen mukana kulkeva Blind Willie Johnsonin Dark Was The Night, Cold Was The Ground

Yksi hyvä esimerkki ennakkoluulojen uhreista on blues, sillä pahimmassa tapauksessa se nähdään reliikkinä ja henkensä heittäneenä musiikin lajina. En minä itsekään nuorempana päässyt bluesiin sisään. Bluesilla on toki arvokas asema jo niin monen muun genren esiäitinä, mutta se on juuri tälläkin hetkellä täysin elossa, huiman laaja, mehukas ja värikäs. Joskus se saa punastumaan, usein nauramaan. Ulkona kuunnellessa antaa lisää joustoa askeliin ja nostattaa kasvoille hymyn. Toki siitä saa myös hyvän, sielua riipivän kaverin synkkiin sadepäiviin, tai ihon kananlihalle nostattavan tunnelmointivälineen. Blues vaeltaa myös tähtienvälisessä avaruudessa, eikä mikään ihme.

Bluesissa on sellaista viriliteettiä ja (hienostunutta) härskiyttä, että se pärjää ärheimmillekin rock- ja metallibändeille, eli jälkeläisilleen. Ja bluesin herkkyys, tunnelmallisuus ja kauneus pääsee samalle tasolle koskettavien klassisen musiikin teosten kanssa. Jos siihen vielä yhdistää bluesin ennakkoluulottoman osan rap-yhteyksineen sekä bluesin venymisen sukulaisgenreihin gospeliin, souliin ja kaikenmoiseen juurevaan, niin oikeasti – eikö tuossa ole jo koko maailmankaikkeus?

Etta James - I Just Want To Make Love To You

Voihan elämän – ja suomibluesin – kevät

Kuten jo aiemmassa jutussani totesin linkkivinkkien kera, on täällä Suomessa melkomoisen paljon bluesia. Nyt tänä keväänä sitä on ollut melkein ylitsevuotava määrä. Maaliskuussa järjestetty Finnish Blues Awards onnistui ensimmäisellä toteutuskerrallaan vetämään paikalle iloisesti vellovan yleisömeren, jolle esiteltiin kotimaisen bluesin skaalaa. Vuoden yhtyeen pokaalin nappasi Micke Björklöf & Bluestrip, vuoden tulokkaaksi kruunattiin Ina Forsman, vuoden kappaleeksi Dave Forestfield & Jo' Buddy - I Believe The Change Will Come, ja elämäntyötunnustus annettiin Eero Raittiselle.

Ina Forsman

Bluesissa asiat eivät tosiaankaan vain nökötä paikoillaan, vaan ne vellovat pitkin poikin. Esimerkiksi monet palkintogaalaesiintyjät ovat tässä kevään mittaan tehneet reippaasti kyläilyjä sekä toistensa luona että myös bluesin ulkopuolella. Esimerkiksi Helge Tallqvist, Ina Forsmanin bluesiin koukuttanut soittokumppani, pisti hynttyyt yhteen Jo' Buddyn luottorumpalinakin toimivan Tyko Haapalan kanssa upouudella sinkulla Tallqvist Met Tykopaatti - Hangin' Loose, ja Eero Raittinen hyppäsi Kuudennella Linjalla White Knuckles Trion seuraan laulamaan kolmikon levynjulkaisukeikalla, jota ennen esiintyi Jo' Buddy. Joka suuntaan versoilevat rönsyt tekevät takuuvarmasti hyvää niin bluesille kuin musiikille ja luomisvoimalle itselleen.

Maantiekiitäjistä reggaen tahtiin

Jos puhutaan ennakkoluulottomista rajoja huomioimattomista, uudesta ja vanhasta kiinnostuneista ihmisistä, niin Jussi "Jo' Buddy" Raulamo on siitä erinomainen esimerkki. Mies on väsymätön maantiekiitäjä, jolla oli palkintogaalaillassakin kolme eri roolia – esiintyjä, settien välissä musiikkia soittava DJ ja vielä lavalla palkinnon pokkaava artisti. Ei ihme, että palkintojenjakoon tuli kiire! Mies tekee kaikkea, kuuntelee kaikkea ja soittaa kaikkea, tehden sen täysin omalla tyylillään ja kaikille ystävällisenä.

Jo Buddy

Tällä viikolla ilmestyy uusi yhteistyölevy, Jo' Buddy meets Funky Kingstone, joka on Jo' Buddyn näköinen, täynnä jamaikalaista rytmiikkaa sekä sielukasta bluesia ja iloisuutta. Levyltä löytyy myös Marjo Leinosen, toisen luonnonlapsen ja myös palkintogaalassa esiintyneen artistin, kera duetointia. Sen lopputuloksena on hulvaton Right Here In My Arms, jossa Leinonen näyttää kameleonttitaitonsa heijastellen hykerryttävästi Jo' Buddyn laulutyyliä. Koitapa olla hymyilemättä.

Petojen jälkikasvua

Suomen hallitseva alfapari, Aija Puurtinen ja Esa Kuloniemi, on ollut taas monessa mukana, mm. Tavastialla Frank Zappaa kanavoimassa, Memphisissä International Blues Challenge -kilpailussa Suomea edustamassa, ja tulkitsemassa pohojammaalta kotoosin olevien amerikansuomalaisten tarinoita kauniilla Brooklynin satu -levyllä. Tuntuu siltä, että pariskunnan taidot ja osaamisalueet ovat loppumattomat – valistusta, opetusta, innostamista, musiikin tekoa, taitamista ja tulkitsemista. Ja kyse on maailmantason meiningistä, niin erinomaisen asenteen kuin taitojenkin suhteen.

Aijan ja Esan bändi Honey B & T-Bones on liikkeellepanevaa aurinkovoimaa sataprosenttisella hyötysuhteella. Sen musiikki heijastelee alkuemonsa bluesin loputonta uudistumisenergiaa ja monituisia ilmentymismuotoja – ei rajoja, vaan musiikkia joka ei hyväksy itselleen vain yhtä herraa. Täältä löytyy myös valttikortti jota ei rahalla saa. On aivan oma kokemuksensa saada katsella ja kuunnella artisteja, jotka esiintyvät vuosien – ja vuosikymmenten – saatossa kultivoituneen keskinäisen telepatian voimin, nostaen toinen toistaan parrasvaloihin, ja kenties välillä myös toisiaan kiusoitellen.

Honey B ja Mooses

HBTB-perheen telepatia on laajentunut jo trioksi, sillä pariskunnan Mooses-pojasta on kasvanut messevä nuori (jazz)rumpali, joka pitää puolensa konkareiden seurassa soittaessaan, ja joka on toiminut jokusen kerran Honey B Duon rumpalina. Mooses löytyy myös mainitsemaltani Aija Puurtinen & Rytmiraide Allstars -kokoonpanon levyltä Brooklynin satu. Isä ja poika nappasivat myös mukaansa edellämainitussa projektissa olleen Ilkka Helanderin ja muodostivat Dr. Minister Moses -bluestrion, joka on esiintynyt jo mm. Juttutuvassa osana Stompin'-tapahtumaa. Tuollaista energiaa ei voi kuin katsella hyvillä mielin.

Kädellisistä ja kanoista

Tiedättekö sen tunteen, kun seurakunnan esipaimen pitelee saarnatessaan kädessään kumikanaa raamatun sijaan, mutta kukaan ei huomaa sitä ollessaan niin hurmoksessa? Tuon – siis sen tunteen, ei kanaa, tai mistä minä tiedän – saattaa päästä kokemaan White Knuckles Trion keikalla. En osaa sanoa mikä kädellislaji siellä lavalla on, mutta soittimet ja laulu ovat tiukasti hanskassa, jutun rullaten keväthuumassa silmät pullottaen loikkivien rusakoiden tapaan. Meno on heti ensimmäisistä soinnuista alkaen niin tymäkkää, ettei voi kuin nostaa kädet ilmaan ja ulvoa hallelujaa muun seurakunnan seassa. Veikkosten levykin on freesi, vaikka tässä pelaillaan alueilla joissa puutuminen on yksi isoista vaaroista.

White Knuckles Trio – God Don't Like It

Mainittakoon kuitenkin, että minä en ikimaailmassa lähtisi näiden heppujen kanssa samassa keikkabussissa Baltian tourneelle (kyllä, bändi tarjosi yleisölle tällaista elämysmatkaa tänä keväänä), sen verran arvostan omia järjenrippeitäni.

Tämän pitäisi ärsyttää, ja tavallaan se sen tekeekin. Miksi siis tuo gospelpohjainen blues- ja boogiejytinä sarjakuvahahmojen Knucklebone Oscarin, Yukka Whiten & Mr. Hillsiden kera kuitenkin uppoaa? Kaikkea on juuri sopivissa määrin taikalitkuun, jossa pidättelemätön luonnonlapsienergia hybridisoituu skarpin ja perinteikkään ulosannin kanssa – syttymisvaara on yhtä suuri kuin lauman keikoillaan käyttämillä vintagelaitteilla. Got it bad!

Marjo Leinonen
Minne seuraavaksi?

Alkuvuoden ja kevään bluestarjonta ei ole rajoittunut vain kotimaisiin bändeihin, vaan ulkomaisiakin vierailijoita on koko ajan jossain suunnassa Suomea. Pari viikkoa sitten Helsingissä järjestetty Finnish Blues Societyn Stompin' -tapahtumakokonaisuus keräsi ulkomaisia ja myös kotimaisia esiintyjiä niin ilmaisiin työpajoihin, yksittäisiin esiintymisiin kuin monta esiintyjää illan aikana Kulttuuriareena Glorian lavalle vyöryttäneeseen päätapahtumaankin.

Stompin' jatkuu vieläkin, sillä Helsingin keskustassa rautatieaseman kupeessa Kulttuurikeskus Caisassa on 29.4. saakka avoinna Bluesin Sielunmaisemaa -valokuvanäyttely, jonne on kahteen kerrokseen kerätty reipas annos blueskonserttien historiaa suomalaisten valokuvaajien tallentamina, 1960-luvulta tähän kevääseen saakka (Pasi Rytkösen kuvasarja Finnish Blues Awards -gaalasta). Nyt tulevana lauantaina 25.4. kello 15 – 17 on vielä tarjolla kuvien lisäksi myös elävää musiikkia työpajan ja konsertin muodossa.

Pasi Rytkönen

Hyypän kotihoito-ohjeet

Niin, musiikki on taikaa, ja sen luomiseen tarvitaan monenlaisia palikoita. Vähäsen ronskia hulluutta, roppakaupalla luovuutta, iso määrä sinnikkyyttä, kämmenellinen onnea ja autuutta, pohjaksi reippaasti rakkautta musiikkiin. Sen täysipainoiseen nauttimiseen ei tarvita kuin vähäsen uteliaisuutta ja jonkin verran vaivannäköä. Ihmisolennon musiikkimaku antaa erinomaisen mahdollisuuden löytöretkille, sillä vaikka se on yhtä uniikki kuin sormenjäljet, ei se pysy samassa muotissa koko elämää.

Uteliaisuuden lopputuloksena on mielen mataluuden häviäminen ja se, ettet koskaan ole perillä – saati vanhene. Let the good times roll!

Shirley & Lee – Let The Good Times Roll

Teksti: 
Kuvat: 
Satu Jäske
Tagit: