Käsintehty USA:ssa sanotaan VTL:n pakkauksessa ylpeästi. Kun on selvää, ettei amerikkalainen perinteitä kunnioittava laite voi olla aivan mopo, tehoakin on putkikoneeksi kunnioitettava 60 wattia kanavaa kohti.
Naksauttaessa etulevyn pääkytkimellä virrat päälle, kuuluu selvä muuntajan tärähdys ja vahvistimen rungon läpi kulkee lyhyt värinä koneen imaistessa käynnistysvirtaa. Putkivahvistin on kuin elävä olento, ei steriili digitekniikan tuote. Molemmissa on puolensa, mutta on hyvin helppoa ymmärtää, miksi osalle ihmisiä putkista luopuminen on vaikeaa vaikka äänenlaadullisesti hyviä muitakin vaihtoehtoja olisi.
”Nappaa suoraan housunkauluksesta
kiinni ja ilmoittaa, että tässä ja nyt.”
Koska sisällä on putkia pystyssä ja pääteputket ovat aina suhteellisen kookkaita, on vahvistin melko korkea. Sen lisäksi VTL IT-85 on tyypillistä vähän päälle 40-senttistä hifilaitetta hieman kapeampi.
Etulevyn vipukytkimet ovat sekä coolit että tuntumaltaan erinomaiset. Yksi vivuista kytkee Processor Loopin eli IT-85 integroituu myös monikanavalaitteistoon.
Klassinen rakenne ja kulutus
Putkivahvistimet ovat se toinen ääripää ekologisuudessa. Moderni D-luokkainen toimii yli 90% hyötysuhteella ja IT-85:lle, 2 x 60-wattiselle vahvistimelle, sanotaan tyhjäkäynnillä kuluvan parisataa wattia ja maksimivirrankulutukseksi 600 wattia. Tämä tieto jo suoraan sanottuna ahdistaa jonkin verran ainakin minua, kun en tarpeettomasta sähkön törsäämisestä juuri perusta. Omakotiasuja onneksi voi hyödyntää hukkalämmön hyötylämmöksi suurimman osan vuotta.
Pääteputkina on kaksi EL34:sta kanavaa kohti. EL34 on ehkä käytetyin pääteputki joten varaosavalikoimaa on rajusti, samoin vaihtoehtoja eri putkien soundieroja kokeileville. 60 wattia niistä on jo varsin paljon, joten mielessä saattaa käydä epäilys, toimiiko homma. Minun mielessäni kytee toinen epäluulo, soundiin liittyvä. Olen nimittäin kuullut muutaman kerran EL34-koneista kliinisen steriiliä ja elotonta ääntä. Karheus ja mekaanisuus toki ovat loistaneet poissaolollaan, mutta niin myös elävyys ja innostavuus.
Teknisestä toteutuksesta se, että kuuntelin pääosin testin jäljiltä pois noutamattomilla Trenner & Friedl Pharoah -kaiuttimilla ja niiden 92 desibelin herkkyyden kanssa IT-85:n pohjakohina kuului aavistuksen läpi. Ei se koskaan häirinnyt, mutta oli olemassa silloin kun musiikki ei soinut.
Ei ujostele eikä aikaile
Heti ensinuotilta (Herbie Hancockin Doin’ It) kuulee, että transientit iskevät oikein korostetun räväkästi ja nopeasti. Tämä ei ole mikään leppoisa matkavaunu vaan ripeä mutkatien tiukimmista syheröistä nauttiva kevytliikkeinen sportti. Doin’ It ei soi pehmeän viettelevästi vaan nappaa suoraan housunkauluksesta kiinni ja ilmoittaa, että tässä ja nyt.
Ai vippaako jalka? No kyllä vippaa. Tiukemmin kuin suurimmalla osalla transistoripelejä koskaan. Analog Pussyn Trance N Roll laittaa pomppimaan kuin trampoliinin jalkaan olisi kytketty voimavirtajohto, syke on hyvin tiukasti iskevää.
Putkipeleissä pehmeä alapää? Itselläsi on. IT-85 sykkii erittäin nopeasti ja erittäin kurinalaisesti. Ken Ishiin Melting Pot alkaa niin nopeasti, että ensimmäinen huomio hetken päästä on, että kuuntelija vain tippui jo kyydistä ja saa ruveta hakemaan tahtia perästäpäin.
Hymy on vilpittömän leveä, suupielet ottavat takaraivossa toisiinsa kiinni. Näkö sumenee ilon kyynelien täyttämistä silmistä ja kokovartalosyke nakuttaa musiikin tahdissa. Logitech Transporterin tiukalla bpm:llä tappiin hakkaavat VU-mittarit kuvaavat olotilaa kaikkein parhaiten, taktaktaktaktaktak…
Pakko hengähtää hetki
Edellisen jäljiltä en voinut vain skipata seuraavaan kappaleeseen vaan oli pakko painaa Pause-nappia ja vetää henkeä. VTL IT-85 on nimittäin nimenomaan hengästyttävän kovaa kulkeva. Keskiäkäisenä toimistorottana minun on hyvin helppoa elää IT-85:n viemänä uudelleen ja uudelleen aikaa nuoruudessa, jolloin elin aamusta iltaan rullaluistimilla ja illasta aamuun ulkoilma-raveissa. Enkä siis tarkoita hevostapahtumia.
Kunhan pulssi rauhoittuu ja verenpaine laskee lähemmäs normaalia, uskallan koittaa varovasti jotain aivan muuta. Josko yrittäisin rauhoittua tutun Billie Holidayn I’m a Fool to Want You -kappaleen parissa. Billie soi poikkeuksellisen läpikuultavasti ja käsinkosketeltavasti, aivan tässä ja nyt. Juuri tämän takia kappale on minulle tärkeä, riittävän hyvällä laitteistolla se todella herää eloon.
Jos Billie onkin todella makean kuuloinen niin Katie Melua välttää ällötahmeuden vain juuri ja juuri, yleensä. Ei niinkään Katien takia vaan tuotantoajankohdan. Mutta välittömyys on Piece By Piece -albumillakin erittäin vahvasti läsnä. Samoin Igor Stravinskyn Keijukaisen suudelma -baletilla olen saanut erittäin hyvän paikan, muutama rivi etummaisesta taaemmas. Orkesterin läsnäolo on vahva ja yksittäiset instrumentit nousevat aivan eri tavalla esille kuin taaempana salissa, jossa musiikki soi enemmän yhtenä kokonaisena massana.
Rollaako rock?
Orkesterimusiikille on muitakin hienon kuuloisia vahvistimia ja rytmipuolella VTL iski niin kovaa, että tekee mieli vaihtaa akustisesta hempeilystä tiukempaan ryminään. Megadeathin itseironinen Use the Man siis soimaan. Metalli mielletään välillä tukkoiseksi ja kihisevän äriseväksi massaksi. Sitä ei IT-85:n kanssa kuulu vaan erittäin selkeästi eroteltu teos, jossa on bassopäässä auktoriteettia, keskialueella selkeyttä ja koherenssia sekä ilmavan erotteleva diskantti, joka ei lievästä kirkkaudestaan huolimatta ota tippaakaan korviin.
Jatkumoksi se kaikkien aikojen klassisin Metallica eli Enter Sandman. Rytmi tykittyy suoraan päin kuuntelijaa, bassopää lävähtää tiukan oikea-aikaisesti ja vaikken kitaransoitosta mitään ymmärräkään niin niskakarvani reagoivat siihen hyvin vahvasti. Megadeathilla ja Metallicalla kuulee kyllä VTL:n aavistuksen kevytsointisen luonteen, metallilla pieni lisätäyteläisyys tai jopa paksuus ei niin haittaisi. Toisaalta itsessään täyteläisempi Whiskey in the Jar -kappale ärisee erittäin uskottavalla tavalla ja bassopää murahtaa hyvin uskottavasti.
Mötley Crüen Shout at the Devil -kiekon In the Beginning -intro on kaikessa korniudessaan hyvin kauhuelokuvahenkinen ja lupaa hyvää. Niin nimikkokappale kuin myös seuraava Looks That Kill kuulostavat vallan mainioilta. Äänitteen luonne on toki juuri sellainen onton peltinen kuin on, mutta fiilis ja vauhti välittyvät erinomaisesti, samoin kuin soolot ja irtiotot. Hyvää tuulta, välitöntä vauhtia ja vaarojen uhmaamista koko nuoruuden innolla.
Shout at the Devilin intro vei ajatukset sen verran paljon leffapuolelle, että pitää vielä laittaa pyörimään Black Hawk Down -soundtrack. Se piirtää elokuvan tunnelmaa kuvattomalle seinälle tarkalla kynällä ja vavauttaa aloitusraidallaan kiitettävän vahvan bassomaton, joka paineistaa huoneen ja puristaa kuuntelijan tuoliinsa. Samaan aikaan toki muu osa teosta kulkee hengästyttävää vauhtia ja vie tarinaa ripeästi eteenpäin.
Yksinkertainen ratkaisu laajennusvaralla
IT-85:n varusteluun kuuluu myös esivahvistinanto eli halutessaan käyttäjä voi vaikka bi-ampata kaiuttimensa ostamalla VTL ST-85 -päätevahvistimen integroidun seuraksi. Muotokieli peleissä on yhtenevä, päätteestä vain puuttuvat integroidun vipstaakit naamataulusta.
Integroidun etulevystä löytyy myös 6,3-millinen plugipaikka kuulokkeille, johon tökkäsin AKG K601:t. Sen kautta kuuluvat kaikki vahvistimen äänelliset hyveet. Erottelukyky, hyvin reagointiherkkä nopea kulkevuus ja kontrollissa pysyvä hyväntuulinen into George Bensonin So Whatista Analog Pussyn Hanging Myself Comfortablyyn.
Tästä mieli hyppää tietysti sivuraiteelle ja alkaa miettiä useampaa ST-85:a kotiteatterin vahvistimiksi riittävän laadukkaan AV-prosessorin perään. Isommankin teatterin lämmitys sujuisi samalla.
VTL IT-85 on hieno esimerkki siitä, miten pitkälle ylöspäin perushifistä voidaan yksinkertaisellakin ratkaisulla päästä. Vahvistimen hillitty ulkoasu ei juurikaan paljasta sitä vauhdin ja innostavuuden määrää, mitä se sisälleen kätkee.
Kommentointi suljettu.