Itävalta, tuo tunnettujen kaiutinmerkkien Mekka. Ai eikö? Itse asiassa on siellä arvostettuja valmistajia muutamakin (Vienna Acoustics ja WLM ainakin), eivät vain välttämättä ole Suomessa niin hyvin tunnettuja kuin ”isot brändit”. Trenner & Friedl -merkillä ei käsittääkseni ole ollut aikaisemmin Suomessa maahantuojaa.
Valmistajan nimi tulee ihan miehistä, jotka firmaa pyörittävät. Andreas Friedl ja Peter Trenner sanovat, että heidän tapansa rakentaa kaiutin on tutkia, kokeilla ja hioa. He eivät julista suuria uusia innovaatioita vuosittain, joka kaiutinalalla on varsin rehellinen lähtökohta, harvapa asia rajusti tyypillisestä poikkeaisi.
Tuotteet eivät ole halpoja, mutta yksi syy siihen on se, että Andreas ja Peter kieltäytyvät teettämästä halvan työvoiman maissa mitään. Ja kun käsityönä tehtävän kaiuttimen bassokeskiäänisen kartio käsitellään joustavaksi jäävällä balsamiöljypohjaisella lakalla kuuteen kertaan niin on selvää, ettei kilpailu tapahdu pingpongian halpatuontitavaran kanssa.
Tekijöiden intohimolla ja heidän tavallaan rakentaa kaiuttimia on tietysti mielekkyyttä vain, jos lopputulos on hyvä.
Muodollisesti erottuvat
Korkeutta Pharoahilla on se normaalille lattiakaiuttimille tavanomainen noin metri, mutta muuten muotokieli ei edusta kapeaksi käynyttä nykytrendiä. Leveyttä on nimittäin melkein tuplat syvyyteen nähden. Itse kotelon leveys on 40 senttiä ja molemmin puolin kiinnittyvät jalat nostavat kokonaisleveyden 46 senttiin.
Sisällä vaimennusaineena on aitoa lampaanvillaa. Muistan hyvin, miten nuoren miehen ahkerasti plaraamissa kaiutinrakennuskirjoissa sitä aina suositeltiin akustisesti parhaana ja yhtä hyvin muistan, ettei juuri yhtään oikeaa lampaanvillaa käyttävää kaiutinta ole tullut eteen. Jos oikeasti ensimmäistäkään, ennen tätä Trenner & Friedliä. Tämä johtuu tietysti siitä yksinkertaisesta syystä, että moni muu materiaali on paljon halvempaa.
Pyöreällä kaiutinmaskilla on sekä visuaalinen että akustinen funktio. Se on kieltämättä makean näköinen ja kruunaa pelkistetyn ulkoasun, mutta lisäksi se sovittaa diskanttitorven tasan etulevyn pintaan. Vastapuolella kaiutinta, takana, on Cardaksen hyvin tiukan kontaktin tarjoava kaiutinterminaali. Parhaimmillaan se on kun kaiutinkaapeleissa on haarukat, mutta toimii paljaalla johdollakin.
Basson toimintaperiaatteesta ei sanota mitään, mutta kaiuttimen alapuolelle avautuu kaksi laajenevaa suuriläpimittaista kanavaa. Torvi, refleksi, transmissiolinja, ei mikään edellä mainituista vaiko jokin niiden yhdistelmä? Vaikea sanoa, mutta toimii joka tapauksessa ja kahdeksantuumainen elementti tarjoaa selvästi pikkukaiuttimia enemmän vaivattomuutta ja auktoriteettia.
Kerralla kohdalleen
Maahantuoja sanoi kaiuttimista, että ne vaativat huomattavan paljon jumppaa ennen kuin soundi napsahtaa kohdalleen. Ja vihjasi Pharoahin tykkäävän seinän läheisyydestä. Minulla sitten ilmeisesti kävi melkoinen tuuri kun vain tökkäsin kaiuttimet toimistolla etuseinään kiinni ja käänsin tippaa vaille suoraan kohti kuuntelupaikkaa. Siinä se.
Billie Holidayn I’m a Fool to Want You -kappaleella kuuluu aivan aavistuksen verran pidättyvyyttä ylemmällä keskialueella. Ei sellaista, joka veisi erottelukykyä tai elävyyttä, vain pieni ripaus kohteliaisuutta. Yleinen äänensävy on keskialueelta selkeä ja värittymätön, alimmilta osiltaan kaiutin ihan seinässä kiinni miellyttävästi hieman lämmin.
Samalla hengellä modernimpaa ja Katie Meluan Shy Boy. Katiessa on hyvin vahva läsnäolo, esitys soi lämpimän intiimisti edessä – ei yhtään etäisesti, viileästi saati kolkosti. Bassopää täyttää tilan, mutta ei jymise ylitsevuotavasti. Tämä tarkoittaa, että suuressa, avoimessa ja kevytrakenteisessa tilassa Pharoah saattaa soida joihinkin makuihin liian kevyesti. Ja vastaavasti tyypillisissä kerros- ja rivitalojen olohuoneissa hyvin täysipainoisesti ja miellyttävästi.
Jottei lounaan jälkeen ala painaa silmiä niin vaihto seuraavaan K-hon. Ken Ishiin Melting Pot potkii jäntevästi ja ripeällä tempolla. Ihan isoelementtisten parhaaseen nopeuteen ei päästä, mutta sitä vartenhan valmistajalla on myös 12-tuumaiseen bassokeskiääniseen pohjautuva Ra-malli. Tanssibiitti elää sykkeen ja soljumisen välimaastossa, nautinnollisena, suorituspaineettomana ja hyväntuulisena. Analog Pussyn Trance N Roll kulkee kuin voimakas matkavaunu maantiellä, nopeasti ja vaivattomasti, mutta mukavuuspainotteisena.
Kiireinenkin tanssibiitti siis sujuu, mutta paremmin kotonaan Pharoah on Herbie Hancockin viettelevässä rytmissä. Vetämässä hiljalleen mukaan musiikkiin, syvemmälle ja syvemmälle, lähemmäs ja lähemmäs esiintyjää. Grover Washington Juniorin Knucklehead ja Mister Magic välittävät todella tiiviin annoksen 1970-luvun groovaavinta Motownia.
Vaikka bassopää ulottuukin vain alas eikä järkyttävän alas niin Black Hawk Down -soundtrackin starttiraita upottaa huomattavan syvälle tunnelmaan. Basson ulottuvuus, no, itse asiassa varsin pitkälle pääsee leffamateriaalillakin jopa ilman subwooferia. Ainakin, jos tila ei ole hurjan suuri. Pharoah venyttää huoneavun saattelemana bassotoiston 30 hertsin kieppeille, välillä paineistuksesta tuntuu, että jopa hieman alemmaskin. Täyteläinen ja kuitenkin erottelukykyinen luonne tuottaa erittäin uskottavan äänimaailman elokuville ihan vain kahdellakin kaiuttimella.
Stereokuvallisesti Pharoah toimii hyvin. Se kuulostaa vaatimattomasti sanotulta superlatiivien kyllästämässä ympäristössä, mutta näin vain on. Erityisen rajua syvyyssuunnan alleviivausta ei ole, mutta siihen vaikuttaa myös kaiuttimien sijoitus aivan seinää vasten. Stravinskyn baleteilla konserttisalin tila avautuu juuri sopivasti. Tunnelmassa ei ole vahvasti suuntaavan PA-kokoluokan kuivakkuutta, mutta ei myöskään pikkukaiuttimien yltiösuurpiirteistä telalla maalaamista. Toisin sanoen monenlainen musiikki saa tukensa tältäkin osin Pharoahin tasapainoisesta lähestymisestä, oli se sitten 1970-luvun rockia tai seuraavan vuosituhannen highend-testiäänite. Jos toki jälkimmäisen kanssa sana ”musiikki” saattaa olla harhaanjohtava.
Kultaisen keskitien kulkija
Trenner & Friedl Pharoah välttää äärimmäisyyksiä. Se ei ole sairaan nopea, se ei jyräytä aivan alimpiin vavahduksiin eikä piirrä maailman suurinta stereokuvaa. Pharoah välttää kiiltokuvien maalaamista ja pitäytyy realismissa. Sen äänellinen luonne sopii varsin hyvin siihen, mitä tekijät päämäärästään sanovat. Tasapainoa, pienten yksityiskohtien huomioonottamista ja tarpeettoman pullistelun välttämistä.
Visuaalisesti kaiutin on omanlaisensa. Se ei missään nimessä ole häviävä, mutta ei myöskään räikeä. Voisin kuvitella sen istuvan mainiosti esimerkiksi kotiin, jossa klassinen tanskalainen huonekalu-design on arvossaan. Ääni ja ulkoasu ovat siis molemmat sellaisia, että ne eivät räisky tarjousmainoksia vaan lupaavat laatua sitä ymmärtävälle.
Pharoah on kallis kaiutin, tarjoaako se riittävästi äänellistä vastinetta hinnalleen? Lopullinen päättäjä olet tietysti sinä, mutta mikäli aito ja tasapainoisen erotteleva esitys on se, mitä haet, ei tätä itävaltalaista kannata unohtaa. Se ei kiillä eikä kimalla, ei lähentele eikä läväytä poskelle. Toisin sanoen sinun pitää antaa sille hetki aikaa. Vasta sen jälkeen selviää, löydättekö yhteisen sävelen. Jos löydätte ja ulkonäköseikatkin puoltavat suhdetta niin uskallan olettaa pitkää ja onnellista yhteistä tietä.
Lyhyesti: Tyylikkään pelkistetty ja tasapainoisesti soiva kaiutin, joka vaatii hieman aikaa kuuntelijalta.
Hinta: 7 900 euroa
Maahantuoja: Silence Audio
Trenner & Friedl -kauppiaasi:
Kommentointi suljettu.