Tehtävä: Pitää löytää moninormisoitin, joka on musiikin toistossa yhtä hyvä tai parempi kuin Arcam DV139. Myös Arcam on moninormisoitin, mutta muutaman vuoden ikäisenä se ei soita Blu-ray-levyjä, joilla julkaistaan yhä enemmän musiikkia – kuvan kera ja jonkin verran myös audiolevynä.
Tausta: Soittimen pitää soveltua ammattikuunteluun, jossa hopeakiekot vaihtuvat tiuhaan. Korkean äänenlaadun lisäksi vaatimuksina ovat vähintään kohtalainen käytettävyys ja riittävä nopeus, joka ei rassaa hermoja. Nykyään musiikkia voi kuunnella järkyttävän useasta lähteestä, tietokoneelta tai muilta tallennusvälineiltä, langattomasti, erilaisina digitaaliaudion formaatteina ja ties miten. Jos niistä selviytymisen lisäksi etsittävä soitin toimii DA-muuntimena ja esivahvistimena, se kaikki otetaan vastaan kiitollisuudella teräväpiirtokuvan kylkiäisenä. Päätarkoitus on kuitenkin kaikentyyppisten hopeakiekkojen audiotoisto.
”Soittimen pitää soveltua
ammattikuunteluun, jossa
hopeakiekot vaihtuvat tiuhaan.”
Menetelmä: Vertaileva, peräkkäinen kuuntelu ei-sokkona monikanavaisista analogialähdöistä RCA-piuhoja soittimesta toiseen vaihdellen. Soitin siis tekee DA-muunnoksen. Muu laitteisto: esivahvistin Rotel RSP-1098, päätevahvistin 7-kanavainen Rotel RMB-1077, pääkanavien kaiuttimet 2 x Gradient Revolution Active, keskikaiutin ja takakaiuttimet 3 x Gradient Revolution. Kuvan hoitaa virattomaksi jäänyt 22 tuuman tietokonenäyttö.
Audiotyytyväisyys: Kun saa audiolaitteistonsa sellaiseksi, ettei tunne aktiivista tyytymättömyyttä, voi olla onnellinen. Uusien hifihärpäkkeiden hinkuminen on paholaisen keksintöä. Se häiritsee pääasiaa eli musiikkia. Riittävän levollisuuden saavutin hankittuani pääkaiuttimiksi Gradientin aktiivi-Revolutionit. Hyppäys audiotyyneyden korkeammalle asteelle saapui surround-äänen myötä. Sen lähteeksi valikoituivat moninormisoitin Arcam DV139 sekä sadat SACD-levyt ja muutama DVD-Audio-levy.
Myös DVD-levyistä heltiää monikanavaa, mutta toisto on yleensä edellä mainittuja löysempää. Blu-ray-levyt ja niiden audiopotentiaali herättivät sielunvihollisen kuiskuttelemaan korvaani. Pitäisikö taas heittäytyä tyytymättömäksi ja vääntäytyä vaivalloiseen valinta- ja testausprojektiin?
Testauskohteiden esivalinta: Harrastajien keskuudessa on karkeasti ottaen kaksi pääpuoluetta. Yhdet lukevat testejä, panevat painoa jopa mittausarvoille, ja onkivat tietoonsa muiden mielipiteitä. Sitten on niitä, jotka kailottavat, että ”pitää vain luottaa omiin korviinsa”. Olisi hölmöä sulkea kumpaakaan pois, ja erityisen hölmöltä tuntuisi puskea jääräpäisesti eteenpäin pelkästään omien korvien varassa – kuin pässi sarviinsa luottaen. Pitää sulattaa kaikki saatavilla oleva tieto ja kokemus, rajata kohteensa ajan ja vaivan säästämiseksi.
Testattavien soittimien esivalinta oli onneksi helppoa. Järkevässä hintaluokassa kaiken tekeviä, audioon panostavia blu-ray-soittimia oli tarjolla vain kaksi, Oppo BDP-105EU ja Cambridge Audio Azur 752BD. Yhteensä kymmenkunta yksittäistestiä sain haalituksi tietooni, ja sikäli kuin niissä tehtiin keskinäistä vertailua, useimmiten Oppo tuntui vievän hienoisen voiton musiikin toistossa.
Siis ensin Oppo toiveikkaasti Arcamia vastaan. Ja nimenomaan parhaalla monikanavamateriaalilla. Liian usein kuuntelutesteissä surround-ääni ohitetaan lyhyesti tai sitten leikitään elokuvien taistelukohtauksilla. Kunnollista monikanavaäänen kulttuuria ja yhteismitallista kriteeristöä ei ole päässyt syntymään. Osasyynä lienee se, että valtaosa tarjonnasta on klassista.
Arcam panee kampoihin: Arcam onkin kova luu! Aivan ensiksi huomio kiinnittyy sen syvään mutta karuun alabassoon, joka antaa isolle orkesterille arvovaltaista massaa ja tyyntä järkähtämättömyyttä. Oppo on kevyempi, sen alabasso ei pärjää, vaikka keski- ja yläbasso ovatkin sävykkäitä. Mutta Oppon diskantti on heleämpi, ilmavampi ja erottelevampi. Tältä osin se kaunistelee sopivasti ja lisää läpikuultavuutta, tekee kuunneltavammaksi. Surroundina (ja myöhemmin stereona) äänikuva on Arcamia leveämpi, hiukan läheisempi, mutta syvyyskerrostuneisuus on jotakuinkin samanlainen. Pellit kolahtelevat elävämmin, ja keskialueen erottelu luo läsnäoloa, vaikka äänilähteiden koko hiukan kaventuukin ja yksittäiset soittimet muuttuvat pistemäisemmiksi.
”Cambridge tuo briljanssia,
mutta yllättäen myös lämpöä.”
Stereona Oppo esittää asiat avarammin, levittää ja luo ilmaa äänikuvan sisälle, kun taas Arcamilla kokonaissointi vaikuttaa rouheammalta, jalostumattomammalta ja tukkoisemmalta, mutta toisaalta se pysyy paremmin nipussa ja vastaa paremmin arkipäivän realismia, missä kaikki ei ole yksisuuntaisen kaunista.
Hyvä ja parempi: Cambridge tuo briljanssia, mutta yllättäen myös lämpöä. En saanut kunnon eroa digitaalisuotimen asetuksille, joten käytin linear phase -asentoa. Kokonaisbalanssi on kevyin kolmesta, mutta puhdassointisuus, jopa silkkisyys, luo levollisen ja helpon kuunteluelämyksen. Alabasso häviää Arcamille, mutta toisaalta keski- ja yläbasso ovat niin kauniisti integroituneet, että jos aivan alimpia taajuuksia ei musiikissa ole, lämmön ja kimmoisuuden yhdistelmä tekee esimerkiksi kontrabasson näppäilystä tai pianon vasemman käden rekisteristä täyteläistä ja muhevaa.
Niin hyvä kuin Oppo onkin, sille jää väliinputoajan rooli. Kilpakumppaneista jompikumpi tekee omalla vahvuusalueellaan asiat yleensä paremmin. Arcamilla se on alimpien taajuuksien toisto:
kontrafagotin narina, pianon neljän alimman koskettimen ankara ja luolamainen kolahdus, kontrabasson c-sävelen murina, isonrummun raskas jysähdys. Se kaikki summautuu kokonaissoinnin auktoritatiivisena painokkuutena.
Mutta kaikki muu sujuu Cambridgella paremmin. Ensikuulemalta briljanssina koettu ominaisuus avaa uusia sävyjä sekä sointispektriin että tilan leveyteen ja syvyyteen. Ilmaa (jopa hiljaisuutta) on runsaammin paitsi äänikuvan ympärillä, myös äänikuvan sisällä soittimien välissä. Alukkeita korostava kipakkuus ei yllättävästi tee kuuntelusta aggressiivista tai väsyttävää, vaan sävyllinen erottelevuus rauhoittaa ja luo tunnun isosta yliohjausvarasta, dynaamisesta helppoudesta. Kompleksinen äänimassa ei kramppaudu. Sekä surroundina että stereona äänikuva piirtyy kaiuttimien taakse varsin etäälle, mutta läsnäolo ei siitä laimennu. Puhdas, kerroksellisen paljastava sointi on siinä määrin korvia lepuuttava, että hanaa tulee antaneeksi liikaakin.
Levyjen järjestys uusiksi: Jos hankkii uuden komponentin laitteistoonsa, käsitys omien levyjen jakaantumisesta soinnin kannalta hyviin ja huonoihin saattaa mennä uusiksi. Voisi kuvitella, että Cambridgen kevyempi yleissointi nostaisi kumisevien tai pehmoisten levyjen osakkeita, ja vastaavasti särmikkäämmät levyt muuttuisivat peräti sietämättömiksi. Mutta ei, levystön läpäisevä uusi jakolinja ei siirrykään paralleelisti tiettyyn suuntaan, vaan syntyy erilainen, arvaamattomasti mutkitteleva laatuprofiili.
En oikeasti usko, että levymerkeillä on yhdenmukaisesti tunnusomainen sointi, siinä määrin tallenteiden tuottajat ja äänitystiimit vaihtelevat. Salaa olen silti epäillyt, että esimerkiksi Hyperionin levyt soivat rahtusen karheasti, mikä saa viulut kuulostamaan jalostumattomilta. Ihme ja kumma, Cambridgen käsittelyssä karheus putsaantui ja silottui. Aluksi se tuntui kaunistelulta, jopa makeilulta, mutta vakuutuin lopulta silkkisen sävyn aitoudesta.
Vuosikymmenestä toiseen hifilaitteissa istuu musta väri kuin tauti. Oppo BDP-105EU on sentään saatavissa hopean värisenä, mutta Cambridge Audio ei suvaitse valmistaa 752BD:tä hopeisena, vaikka merkin muissa laitteissa vaaleutta löytyy. Värillä ei sinänsä ole suurta väliä, mutta mustan laitteen operointi ilman valonheittimiä tai auringonpaistetta on sokkona sohimista. Onneksi vaiva rajoittuu lähinnä levyn lataamiseen, sillä kaikkia toimintoja hallitaan kaukosäätimestä – joka on musta.
Kaukosäätimien suunnittelu hunningolla: Sekä Oppon että Cambridgen kaukosäätimet toimivat kiitettävästi vinostakin kulmasta tai epäsuorasti. Neliskanttisuudesta tulee plussaa, pöydällä lepäävä säädin ei pyöristetyn mallin tavoin nuljahtele, kun sitä painelee. Yleisesti ihmetyttää jatkuva velttous kaukosäätimien suunnittelussa, melkeinpä hintaluokkaan katsomatta. Oppossa näppäinsijoittelu on parempi. Näppäintuntumassa on kummallakin pientä, joskin erilaista epämääräisyyttä. Cambridgen sain tilttiin yhdellä DVD-Audio-levyllä, eivätkä DVD- ja blu-ray-levyjen valikot totelleet aina ensi painalluksella. Asetuksiin ja levyn valikoihin tarvitaan näyttölaite.
Tulee ikävä 1980-luvun lopulta Sonyn CD-soitinta, joka täsmällisyydessä ja nopeudessa päihittäisi nykyiset kymmenkertaisesti. Moninormisoittimet ovat sentään saavuttaneet kohtalaisen nopeuden. Tästä kolmikosta Cambridge on hiuksenhienosti vikkelin.
Piuhojen vaihtoon kyllästyttyäni Cambridge sai olla ainoana äänilähteenä kolme viikkoa laina-ajan loppuun asti. Totuin sen vaivattomaan heleyteen, hivelevyyteen, erottelukykyyn, iskevyyteen, jäntevyyteen, tilan jäsentelyyn ja ”hiljaisuuteen” nuottien välissä. Bassotoistossakin kuulin yhä enemmän hyviä puolia, sävyjä, napakkuutta, lämpöistä syleilevyttä. Alimman basson, subkontraoktaavin, vajausta en enää jaksanut surra. Niin sitä korva tottuu, varsinkin kun vastalahjaksi saa toisenlaista soinnin luksusta.
Cambridgen ääni on siis enemmän kuin OK, nopeus ja käytettävyys tyydyttävät. Voisin hyväksyä sen itselleni hopeakiekkojen ammattimaiseen kieputteluun.
Klikkaa tästä lukeaksi Cambridge Audio Azur 752BD -testin ensimmäisen osan.
Kommentointi suljettu.