Sen piti olla pelottavaa ja kapinallista aikuisten musiikkia, mutta jostain syystä, varsinkin Suomessa lapset ja teinit ottivat sen omakseen. W.A.S.P:in ja KISS:n herratkin ovat haastatteluissa pohtineet, miksi ihmessä täällä kylmässä pohjolassa pikkupojatkin hurahtivat heidän musiikkiinsa niin totaalisesti. Itse olin W.A.S.P:in debyytin ja monen muunkin heavyklassikon ilmestymisen aikoihin noin 12-14-vuotias. Ei se siis mikään yllätys ollut, että hurjannäköiset ja kolmimetrisiltä näyttäneet hevipeikot tekivät lähtemättömän vaikutuksen mielikuvitusmaailmoissa eläneeseen juniorikansalaiseen. Hurjan ulkonäön ja levynkansien lisäksi, tietysti itse musiikki sytytti roihun, joka loimottaa edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Kiinnostus ”waspiin” hiipui jo 1980-luvun puolella, mutta alkupään tuotannosta on mieleeni jäänyt ainakin yksi mahtava levy debyytin lisäksi, eli Headless Children. Olisi kai niitä ollut muitakin, mutta maidenit, metallicat, anthraxit ja muut rajummat bändit varastivat huomion. Nyt kalenteri näyttää vuotta 2015 ja Blackie Lawless on muutaman vuoden ajan, kaikessa hiljaisuudessa näpertänyt albumia, jota kukaan ei enää osannut W.A.S.P:ilta odottaa.
Punaisena lankana sävellyksissä on totuttuun tyyliin suoraviivaiset ja melko pitkälti yhden teeman ympärille luodut melodiat ja kappalerakenteet. Kaikki kikkailu, progeilu ja muu kokeellisuus loistaa Goltgothalla poissaolollaan. Mutta, mistä se ”hyvyys” sitten oikein tulee? Tunnelmasta. Levyllä on aistittavissa jopa pyhän hengen läsnäolo.
Enpä ollut koskaan ajatellut kirjoittavani samaan arvosteluun elukkamaisista panohommista ja pyhän hengen läsnäolosta, mutta kun Blackie, Golgotha-kappaleessa, rukouksenomaisesti ristinryövärin suulla, pyytää isomman armahdusta sanoin ; ”Jesus I need you now”, niin ainakin minulla, suht pakanamielisellä realistillakin menevät kädet ristiin.
Muukin kuin uskonnontuntikama pitää sisällään sitä aitoa ja oikeaa rock-spirittiä. Varsinkin alkupään menokappaleet; Scream, Last Runaway ja Shotgun kertovat W.A.S.P:in valloittaneen taas rokkivuoren huipun. Pientä harhailua levyn keskivaiheilla löytyy ja ajoittain rumpujen kumu tuntuisi tulevan bittiviidakosta, mutta jo pelkästään tunnelman takia Golgotha soi vielä monen monta kertaa tässäkin huushollissa. Amen.
Kommentointi suljettu.