Klassisessa musiikissa jylläävät vakionimet, Mozartit ja Mahlerit. Sanotaan, että aika seuloo helmet, ja lopun voi unohtaa historian hämärään. Ei silti kannata kaventaa horisonttiaan vapaaehtoisesti. Maa on päällään kantanut lukuisia säveltäjiä, joiden lukemattomat sävellykset tarjoavat tervetullutta vaihtelua jalustalle nostetuille mestariteoksille.
Vagn Holmboe ei tosin kuulu historian hämärään, sillä hän kuoli 1996 elettyään 86 vuotta. Kovapintaiseksi modernistiksi hän ei ryhtynyt, vaikka ympärillä kuohui ismejä ja muita radikaaleja musiikillisia mullistuksia. Neoklassistiksi häntä kenties voisi sanoa: rytmi on menevää, sointi pelkistettyä, ja asiallinen pohjoismaisuus kavahtaa rypemistä alitajunnan pohjamudissa. Holmboe kuitenkin asemoi itsensä virtausten ulkopuolelle. Suuresta tuotannosta voi löytää jos jonkinlaista piirrettä, joka yllättää ja tekee lokeroinnin hankalaksi.
Parikymmentä vuotta sitten sävelletty alttoviulukonsertto tarjoaakin heti yllätyksen. Raskaasti jyskyttävä rytmi ja tuuttaavat torvet saavat seurakseen balkanilaistyylisen, ksylofonin pippuroiman teeman, joka laukeaa alttoviulun yksinäiseen sooloon. Alttoviulisteista on väännetty vitsiä, ja itse soitin saatetaan unohtaa jonnekin viulun ja sellon välimaastoon. Alttoviulu on kuitenkin erinomaisen hieno instrumentti, ja kun Lars Anders Tomterin kaltainen syvällinen taituri sitä soittaa, väkevää luonnetta ja karhean aistillista sointia riittää.
”Lyijynraskas paatos ja pahaenteiset
fanfaarit vuorottelevat aution
mietteliäisyyden kanssa.”
Konsertto orkesterille on Holmboen nuoruudentyö. Nimi hämää, sillä se ei ole konsertto siinä merkityksessä, että orkesterin soittimet tai soitinryhmät vuorollaan sooloilisivat. Lyijynraskas paatos ja pahaenteiset fanfaarit vuorottelevat aution mietteliäisyyden kanssa, mutta sävy säilyy ylevänä ja pystypäisenä. Viulukonsertto nro 2 on levyn perinteisin, monilla hyveillä siunattu teos, jonka Erik Heide soittaa ketterän musikanttisesti ilakoiden.
Tässä kohden täytyy virittää ylistyslaulu surround-äänelle. Sen tärkein ominaisuus ei ole ympäröivän tilan tuntu, vaan kyky esittää edessä olevan orkesterin soinnin dynaamisuus, kerroksellinen erottelevuus, sävykkyys ja vapautuneisuus. Stereonakin Dacapon levy soi poikkeuksellisen hienosti, mutta monikanavaisena se avaa toisella tavalla möhkälemäistä jytkytystä, jota nuori Holmboe orkesterikonserttoon ehkä kokemattomuuttaan tuli ladanneeksi turhan paksusti.
Norrköpingin sinfoniaorkesterilla on vaikuttava historia, sillä se on osannut houkutella nimekkäitä kapellimestareita, ja sieltä ovat uralleen vauhtia ottaneet eräät nykyajan merkittävimmistä kapellimestareista, kuten Herbert Blomstedt ja Franz Welser-Möst. Parikymmentä vuotta sitten Suomeen Moskovasta muuttanut Dima Slobodeniouk kuuluu tähän ykkössarjaan. Hänen tulkinnoissaan on auktoriteettia, joustavuutta, herkkyyttä, loistoa ja vauhtia.
Kommentointi suljettu.