Hittisinkkujen alkaessa vyörymään radioaaltoja pitkin, osa USA:n radioasemista halusi haastaa ihmisiä kuuntelemaan albumikokonaisuuksia, eikä pelkästään massoja kosiskelevia yhden hitin ihmeitä. Lanseerattiin termi AOR (Adult Oriented Rock). The Ragged Saints on siinä mielessä AOR:ää, että yksittäiset kappaleet eivät ole radiosoittohakuisia, laskelmoituja hittejä, vaan albumin kappaleet muodostavat kokonaisuuden. AOR mielletään nykyään salonkikelpoiseksi pehmorockiksi, mitä The Ragged Saints ei tuhdimmalla pohjavireellä varustettuna ole. Parempi termi yhtyettä kuvaamaan voisi olla ”Classic Rock”.
The Ragged Saintsin innoittajat löytyvät rock-aikajanalta, juuri ennen kuin muutamilla heavybändeillä alkoivat tukat muuttua tupeeratuiksi ja musiikki USA:n markkinoita kosiskelevaksi lässypopiksi. Puhutaan siis vuosista 1983 – 1987. Itselleni albumi palauttaa mieleen lähinnä kaksi kokoonpanoa kyseiseltä ajanjaksolta, Ozzy Osbournen ja Whitesnaken.
Suurin osa levystä on asiallisen ja tarttuvan kuuloista hard rockia. Esimerkiksi alkuaikojen raisumman Bon Jovin etäisesti mieleen tuova The End osoittaa vahvaa rock-osaamista. Itselleni albumin paras kappale on We Are the Same, joka käynnistyy rauhallisena balladina ja kasvaa kiireettä kohti kansainvälisen vertailun kestävää huikeaa kertosäettä. Sen ja monen muun kappaleen sanoituksissa pitäydytään genreuskollisena. Kaipuu, rakkaus ja ylipäätään elämän koukerot ovat myös The Ragged Saintsin teemoja.
Muutamissa biiseissä temmelletään lähellä alkuperäisiä, liekö kyse alitajuisesta sattumasta, vai silkasta kunnioituksesta mestareita kohtaan? Esimerkiksi Never Walk Awayn säkeistöjen melodiat kumartavat aika syvään Fool For Your Lovingin suuntaan. Kappale on muutenkin levyn vaisuinta antia. Minulle se jätti poukkoilevana ja pakotetun oloisena, hermostuneen fiiliksen.
Yhtye on kovaa vauhtia tekemässä toista albumia. Jos minulta kysyttäisiin, niin kehottaisin etsimään ominta tyyliä, yllätyksellisempiä sovituksia rohkeasti kokeillen. We Are the Same voisi olla yksi suuntaviitta. Lauluihinkin voisi lisäillä paikka paikoin nytkin kuultavissa olevaa raspia ja väkevyyttä.
Olen seuraillut matkan päästä Markku Kuikan kehittymistä laulajana ja omimman raskaan rockin genren etsikkoaikaa jo vuosien ajan. Miehen tulkinnassa on jotain samaa kuin David Coverdalen ja norjalaisen Jorn Landen lauluäänissä joten power metallin ja progressiivisen heavyn saralla kunnostautunut laulaja tuntuu löytäneen musiikilliseen kotiinsa perinteisemmän The Ragged Saintsin riveissä.
Lyhyesti II: Vakavasti otettava, englanniksi laulettu hard rock on harvinaista herkkua Suomessa. The Ragged Saintsin esikoinen onnistuu hienosti välttämään pahimmat sudenkuopat ja The Sound of Breaking Free on tutustumisen arvoinen levy vanhakantaisesta hard rockista pitäville.
Kommentointi suljettu.