Kiss sen aikanaan aloitti. Kauhua, sirkusta ja elämää suurempi show ujutettiin maskinaamaisten rokkareiden esittämän jytinän ympärille. Slipknot on tuonut Kissin touhut 2000-luvulle erittäin onnistuneesti. Kuten kaikissa muissakin populaarikulttuurin alalajeissa, jutut on viety vuosikymmenten kuluessa rajumpaan ja äärimmäisyyksiä hakevampaan suuntaan. Myös Iowan sekopäät luottavat äärikeinoihin, ihmisten hätkähdyttämisen maksimoimiseksi. Yhtye on myös osannut brändätä itsensä mystiseksi laumaksi, autonomiseksi hirviöksi, jonka repostelusta mediakin nauttii.
Uusin levy on parasta Slipknotia tähän mennessä. Aiemmilta levyiltä tutusta musiikillisesta mellakasta ei ole tingitty, mutta sävellyksiin on panostettu selkeästi enemmän ilman, että niiden kaupallisuusastetta olisi jouduttu lisäämään. Hirmuisen paahtamisen sekaan on laitettu sopivasti kevyempää tavaraa, jopa ambient-vaikutteita. Vaikka osaan kappaleista onkin eksynyt Slipknotin mittapuulla hieman kyseenalaistakin äänimateriaalia, urkuharmonista lähtien, niin vastapainoksi kiihdytellään totutusti tuhatta ja sataa(tuhatta).
Albumi on jälleen kerran varsinainen miksaajan painajainen; kilinää, efektejä, looppeja, ihmisääniä, perkussiota, ties mitä kaikkea on kappaleiden sisuksiin ahdettu. Muusikkoystäväni kehottikin kuuntelemaan Slipknotia hyvillä kuulokkeilla, vasta sitten tajuaa, kuinka helvetisti kymmenille ja taas kymmenille ääniraidoille on tavaraa tallennettu. Hieno juttu on sekin, että bändi kertoo panostaneensa uudella levyllä entistä enemmän perkussiorytmien kuulumiseen, ajoittain kakofoniaa muistuttavasta meluvallista. Myös laulaja Corey Taylorilla on tärkeä osuus, räiskeen virkistämisessä monipuolisella tulkinnallaan. Levy nousi USA:ssa listaykköseksi. Ei aina tarvitse perseenpyöritysräppiä olla, että sielläkin suunnalla kärkeen noustaan, prkl!
Kommentointi suljettu.