Barokkiviulisti Kreeta-Maria Kentalan juuret ovat syvällä kaustislaisessa kansanmusiikissa. Soittajia löytyy suvusta yli 200 vuoden takaa. Sieltä kaukaa tulee myös Johann Sebastian Bach, jonka sooloviululle säveltämät sonaatit ja partitat ovat edelleen lajissaan ylittämättömät.
Barokkimusiikkia on verrattu rakenteeltaan ja svengiltään kansanmusiikkiin tai rock-musiikkiin. Kentala teki sen mikä vain odotti tekijäänsä: liitti Bachin ja kaustislaiset kansansävelmät toisiinsa. Levyn alku rakentuu suruvoittoisesti Bachin d-molli-partitan osien ja kaustislaisten pelimannisäveltäjien kappaleiden vuorotteluun. Peltoniemen Hintrikin surumarssi saa jatkeekseen Allemanda-osan. Arto Järvelän Riippusillan hambo vaihtuu Bachin Correnteksi niin ovelasti, että menee tovi ennen kuin sen edes tajuaa (2. kappale 1:46). Kentala korostaa ja poimii rytmisiä koukkuja ja melodiakuvioita, jotka ovat kappaleille yhteisiä.
Kentalan isoisän Wiljami Niittykosken Mollipolskaa seuraa Bachin huokaileva Sarabande, jota Kentala koristelee vapaasti, melkeinpä säveltää uudelleen livautellen sinne tänne korukuvioita, käännellen asteikkokulkuja ja mehustaen soinnut täytesävelillä. Konsta Jylhän Valssi Jaanalle alkaa samoin kuin Bachin Giga, jota sitäkin erehtyy ensin luulemaan Konstan valssin kertaukseksi. Bachin d-molli-partitan kuuluisa Ciaccona jää pois, koska 256 tahdin mittaiselle monumentaalisuudelle ei vastinetta Kaustiselta sentään löytynyt.
Levyn pirteämpi jälkipuoli helähtää käyntiin Bachin E-duuri-partitan ikiliikkujamaisella Preludiolla, jossa bariolage-kuviointi, nopea kielten välinen sahaus, saa aikaan huumaavasti leimahtelevan soinnin. Nyt ensin soi Bach, jota perinnesävelmät jatkavat. Vaikka barokkiosat ovat tansseja, Bachin partitojen tahdissa ei enää tanssittu. Kentala kuitenkin hauskasti korostaa tanssipoljentoa ja saa näin kaustislaiset yhteydet esiin.
Jälkipuolen alakuloisin jakso on Bachin Loure, jonka tunnelmaa piristää Niittykosken Polkkamasurkka. Ja taas hypellään. Gavotte en Rondeau saa peräänsä Pikkulukkarin sotiisin. Palokankaan poikain parempi valssi alkaa varkain (8. kappale 3:11) Menuet I & II:n päätteeksi. Bachin Bourréeta seuraa iloisesti pompahteleva Ojalan Friitin polkka. Bachin Gigue päättää yksin levyn.
Aloittava kappale ja soiton lähestyminen liittyvät muistoihin pelimannimestarien hautajaisista, kun arkkua on kannettu kirkon ovelta alttarille. Surround-äänityksenä efekti on maaginen. Viulu kuuluu aluksi niin etäältä ja hiljaa, että se sulautuu täysin kaiuntaan. Lähestyessä viulu aineellistuu ja henkilökohtaistuu. Kaiunnan osuus vähenee vaikka säilyykin vankasti soinnin osana.
On hämmästyttävää, mitä kaikkea hyvää monikanavaäänitys tekee yksinäiselle viululle. Surround-efekti, äänen ympäröivyys, ei ole se pääasia, vaikka sinänsä tarpeellinen sivutuote. Monikanavaisuus parantaa suoraan viulun sointia. Barokkiviulun suolikielet soivat rikkaasti ja yksilöllisesti, pehmeästi mutta vivahteikkaasti. Viulun kaikukopan resonanssi on fyysistä. Dynamiikka on luontevaa, avointa ja vapaata. Tämän parempaa ja todenmukaisempaa viulunääntä en muista levyltä aiemmin kuulleeni.
Kommentointi suljettu.