Norjalaissellisti Truls Mørk kiidättää tuulispäänä Saint-Saënsin ensimmäisen sellokonserton sävelasteikkoja, joita orkesterin huilut jatkavat kuin öljyttyinä. Riemukas meno hiljentyy keijukaismaiseen, pehmoisesti kuskailevaan menuettiin. Tätä musisointia ei rasita painovoima.
Truls Mørk on selättänyt lihasvammansa, joka sai alkunsa ilmeisesti punkin puremasta. Paluu sellistien eliittiin tapahtui jo muutama vuosi sitten. Lennokas ja rytmisesti jäntevä soitto on myös joustavaa ja vapaasti hengittävää. Riskipitoiset nousut korkealle yli sellon normaaliäänialan sujuvat pomminvarmasti.
”Aikalaiskriitikko vinoili, että
konsertto oli hyvin kirjoitettua
huonoa musiikkia.”
Saint-Saënsin toinen sellokonsertto on jämerämpi ja suurieleisempi teos, mutta senkin selkeydessä ja ytimekkyydessä vallitsee yksinkertaisuuden ekonomia. Vuonna 1905 aikalaiskriitikko vinoili, että konsertto oli ”hyvin kirjoitettua huonoa musiikkia”. Saint-Saëns sai todistaa pitkän elämänsä (1835–1921) aikana suuria musiikillisia mullistuksia. Hän putosikin kelkasta 1900-luvun puolella, kun ekspressionistinen kauhumaalailu, kolmisoinnut kironnut atonaalisuus ja impressionismin pysähtynyt värimaailma valtasivat alaa. Vaikka toinen sellokonsertto oli jo syntyessään vanhentunut, nyt toista sataa vuotta myöhemmin siitä ei enää kannata ottaa päänsärkyä.
Eläinten karnevaali, ”suuri eläintieteellinen fantasia”, oli kuitenkin siinä määrin viihteellinen ja hupaisa, että Saint-Saëns ei halunnut sitä esitettävän lähimmän ystäväpiirinsä ulkopuolella. Hän pelkäsi leimautuvansa liian köykäiseksi. Monitaitoisena tunnetun säveltäjän ja erinomaisen pianistin arvostus saisi kolauksen. Mutta vain kurttuotsaisimmat voivat vastustaa elegantisti piirrettyjä eläin- ja ihmiskuvia: kaakattavia kanoja, mönkiviä kilpikonnia, mörisevien kontrabassojen elefantteja, loikkivia kenguruja, välkehtiviä kaloja ja kuuluisaa Joutsenta, jota soitetaan myös erillisenä sellokappaleena. Pitkäkorvaiset hahmot ovat aaseja, mutta Saint-Saëns tarkoitti ehkä musiikkikriitikoita.
Kahdelle pianolle ja pienelle orkesterille sävelletyssä teoksessa on myös Pianistit-niminen osa. Siinä Louis Lortie ja Hélène Mercier soittavat asteikkoja tönkösti ja takerrellen, eivätkä iskut orkesterin kanssa osu yhteen. Niin pitääkin olla: soitto-ohjeena on matkia aloittelevia pianisteja. Pariminuuttisessa finaalissa edellisten osien teemat käydään läpi huimaa vauhtia.
Kapriisi-valssissa, lisänimeltään Hääkakku, Louis Lortie ilakoi höyhenenkevyesti ja säihkyvästi oikuttelevilla valssirytmeillä. Niin ikään pianolle ja orkesterille sävelletty Africa pirskahtelee bravuuriasteikkoja ja jazz-tyylisiä rytmejä, vaikka vuonna 1891 ei jazzista ollut tietoakaan. Nimi tulee Saint-Saënsin kaipuusta lämpimään ilmanalaan talvisin. African hän sai valmiiksi Kairossa ja sijoitti sen loppuun tunisialaisen kansansävelmän.
Verrattomien solistien riemukulun viimeistelevät Neeme Järven johtaman Bergenin filharmonisen orkesterin irtonainen soitto ja vapautunut monikanavaäänitys.
Kommentointi suljettu.