Richard Straussilla on erinomainen orkesterin käsittelijän maine. Hän tuntui suoltavan paperille nuotteja yhtä helposti kuin lehmä antaa maitoa. Viime vuosisadan alussa hän paisutti orkesterin ylettömyyksiin. Tyypillistä tuhlailua Alppisinfoniassa ovat ylimääräiset kaksitoista käyrätorvea, kaksi trumpettia ja kaksi pasuunaa vain neljänkymmenen sekunnin metsästyskohtausta varten.
Torvien pitää raikua kaukaa, konserttisalin ulkopuolelta, ja tässä surround-ääni näyttää kyntensä: toitotus kantautuu takakaiuttimista etäisenä, mutta räimivä sointisävy kertoo jahtitorvien puhaltavan täysillä, samalla kun edessä pääorkesteri tuikkaa sekaan pontevia sohaisuja.
Paremmin äänitettyä Alppisinfoniaa saa hakea. Pröystäilevästi täyteen tungettu orkesterisatsi soi sekä erittelevästi että kiinteästi. Myös varsinaisessa orkesterissa käyrätorvet ovat tärkeässä asemassa, ja kun ne vuoren huipulta kajauttavat maanäärtä syleilevän teemansa, soinnissa on yhtä lailla pyöreätä jaloutta kuin metallikasta kuumotusta. Trumpetit leikkaavat läpi, viulumassat viuhuvat ja kontrabassot murisevat. Ja kun myrskyn huippukohdassa tuulikoneen (hankausääntä tuottava pyöritettävä sylinteri) suhina kiihtyy, urut avaavat palkeensa ja ukkoskone (ravisteltava iso peltilevy) rämähtää yhdessä muun orkesterin kanssa, tuhovoima on melkoinen.
Strauss oli konkreettisen sävelkuvailun mestari. Teos on jaettu 22:een otsikoituun episodiin. Vuorelle nousija viivähtää kukkakedolla, kuuntelee linnunlaulua ja mettiäisten surinaa. Eksyminen on kuvattu mainiosti, kun päättäväinen sävelkulku harhautuu aina uudelleen pois suunnastaan. Nousevan sumun suorastaan tuntee iholla samoin kuin vuoriputouksesta pärskyvät pisarat. Vaarallisia hetkiä -jaksossa voi kuvitella, kuinka syvyyteen avautuva rotko nielee putoavan kiven äänettömästi. Huipulle pääsyä kuvataan aluksi katkovalla, mykistyneellä oboesoololla. Myrskyn edellä musiikki seisahtuu, kuuluu vain arkoja uikahduksia.
Sambaavat brasilialaiset eivät heti tule mieleen, kun pitäisi valita eurooppalaisen perinnetaidemusiikin mahtailevalle merkkiteokselle esittäjää. São Paulon sinfoniaorkesteri on maansa jalokivi ja Latinalaisen Amerikan ykkösorkesteri, joka vetää puoleensa kuuluisia kapellimestareita ja solisteja. Brittikapellimestari Frank Shipway jäsentelee sointimassat taitavasti ja vie tapahtumia päättäväisesti eteenpäin. Auringonnousu, vuoren huipulta avautuva näköala ja ukonilma tehoavat täydellä voimallaan. Mielenkiinnon säilymisen kannalta kriittisimpiä jaksoja on lopun jäähdyttely, ja sitä Shipway venytteleekin rahtusen pitkäpiimäisesti.
Parikymmenminuuttinen Sinfoninen fantasia oopperasta Nainen ilman varjoa on soinnillisesti Alppisinfonialle sukua. Orkesterikoneisto on toki pienempi, mutta myöhäisromanttista muhkeutta, värikkyyttä ja haaveellisuutta siitäkin irtoaa.
Kommentointi suljettu.