Kaksi on joukosta poissa. Kitaristi Jeff Hannemann, joka joi itsensä hengiltä ja ihmerumpali Dave Lombardo, joka riitaantuu jokaisen yhtyeeseen paluun jälkeen muiden kanssa. Paikkaamaan on saatu taas kerran melkein yhtä huikea Paul Bostaph. Toiseen kitaraan haalittu Exoduksen Gary Holt on Bostaphin ohella vakuuttava saappaidentäyttäjä.
Kovin monesti yhtyeiden haluttomuus (tai kykenemättömyys) uusiutumiseen nousee asialistalle. Niin nytkin. Slayerin kaikki 2000-luvun levyt voisi soittaa putkeen, eikä äkkinäinen tietäisi, missä kohdassa edellinen loppuu ja uusi alkaa. Sen verran kapea ilmaisultaan ”slayerismi” on, että lähinnä huonejärjestyksen muuttelua samoilla huonekaluilla saadaan aikaiseksi. Kaipa niitä sitten voi pyörittää loputtomasti ja hakea sitä fengshuita maailmantappiin asti. Edistyneemmät yhtyeen seuraajat kuitenkin huomaavat, että Repentless on selkeästi parempaa ja tuimempaa niittausta kuin useampi edeltäjänsä.
Parhaimmillaan tehoja otetaan vanhasta sotakoneesta irti lähes maksimit. Puberteettisen raivokas kolmikko Implode, Piano Wire ja Atrocity Vendor silpoo ruumiita kuin vanhoina pahoina aikoina. Kyseiset rytinät eivät oikeasti jää kovin paljoa Reign in Bloodin intensiteetistä. Levyn onnistuneimpana ja tarttuvimpana soi mainittu Implode, josta riittää varmasti apetta kovimpaankin metallinälkään.
Kokonaan Kerry Kingin harteille jäänyt sävellystyö on koko levyn mitalla puuduttava kokemus. Varsinkin hitaammissa kappaleissa esiintyy harmillista junnausta ja tyhjäkäyntiä. Tästäkin syystä muutamien metallijulkaisujen ”vuoden albumi”-hehkutukset ovat yliampuvaa nimen palvontaa. Slayer Repentless on asiallisen synkkä ja tanakka julkaisu, mutta ei sentään mestariteos.
Kommentointi suljettu.