Eipä taida kellään olla nokan koputtamista Remun ja Hurriganesin merkityksestä suomalaisen populaarikulttuurin muokkaajana. Remun omapäisyys ja suomalaisen musiikkiviennin ”lastenkengät” taisivat olla suurimpina esteinä isommalle breikkaamiselle, mutta Suomi ja Ruotsi ainakin jäivät Ganesjyrän alle. 1970-luvun jälkipuoliskon hullujen vuosien jälkeen vauhti hiipui nopeasti ja musiikkikin muuttui popimpaan suuntaan. Comebackit olivat isoja juttuja, mutta Cissen ja Albertin poismenot vaivuttivat yhtyeen lopullisesti nostalgiaosastolle.
Remu on sittemmin tehnyt monenmoista hytkytystä suomeksi ja englanniksi, mutta veri vetää aika ajoin amerikan rockin suuntaan. Nyt on jälleen levyllinen kotikutoista rock`n`rollia läjässä ja kyllä siellä alkuaikojenkin Ganes-jytää on kuultavissa. Muut musiikilliset veljet löytyvät Peer Gûntin ja Los Bastardos Finlandesesin kaltaisten bändien rymistelyistä.
Suurimmaksi osaksi Electric Play on tasalaatuista paahtoa, mutta Voulez-Vous:illa Remu ei ole sisäistänyt kappaletta ja laulumelodiaa hapuillaan demotasoisesti. Erinomaisesti homma hoituu pakollisella hitaalla, Dance With the Devilillä. Sillä Henry Aaltonen kuulostaa hämyiseltä Tom Waitsilta. Käväisee mielessä, kannattaisiko Remun tehdä vielä yksi synkempi blues/proge-levy ja jättää suorempi tuuttaus nuoremmille, kun ikävuosiakin alkaa pikkuhiljaa olla kasassa kunnioitettavat 70.
Eivät mullistuneet maailmat, eikä rock`n`rollia keksitty uudestaan, mutta miksi näitä kieltämäänkään. Mukavaa, että hiipuva äijärock-genre pidetään elossa vaikka varttuneemmallakin miehistöllä.
Kommentointi suljettu.