Neuvostoliiton ja itäblokin romahtaminen 1990-luvun alussa repäisi rautaesiripun auki. Vaikutteet pääsivät virtaamaan vapaammin, ja ajan myötä se löi leimansa myös sinfoniaorkestereiden sointiin. Erityispiirteet tasoittuivat ja yhdenmukaistuivat. Puoli vuosisataa sitten Leningradin filharmonikot oli Neuvostoliiton ykkösorkesteri. Sen soinnissa oli ripaus länsityylistä hienostuneisuutta. Sumeilematonta voimaa irtosi eniten moskovalaisista orkestereista. Ne hyökkäsivät kuin puna-armeija viivasuorassa rintamassa.
Viimeisen neuvostoaikaisen ylikapellimestarinsa Jevgeni Svetlanovin mukaan nimetty Venäjän valtion akateeminen sinfoniaorkesteri on onneksi säilyttänyt jotain vanhasta sointi-ilmeestä. Se sopii erityisen hyvin Sergei Prokofjevin musiikkiin. Prokofjev pakeni vallankumouksen jälkeisiä levottomia oloja länteen lähes kahdeksi vuosikymmeneksi – Yhdysvaltoihin, Saksaan ja lopulta Pariisiin. Tänä aikana 1920-luvulla syntyivät sinfoniat nro 2 ja 3.
”Sinfonioiden konevoimasta
huumautunut, futuristinen
hyökkäävyys vaatii
orkesterilta teräksistä otetta.”
Sinfonioiden konevoimasta huumautunut, futuristinen hyökkäävyys vaatii orkesterilta teräksistä otetta. Moskovalaisorkesterilta löytyy sitkeää terästä, mutta myös pehmeyttä ja soinnin puhtautta, sillä pelkällä melskeellä ei pitkälle pötkitä. Tarvitaan vastakohtia, hienojakoista sävyasteikkoa ja laajaa dynamiikkaa.
Levyn kruununa on väkevä ja läsnäoleva monikanavaäänitys, joka toistaa todentuntuisesti sekä tuuban mörinän että sordinoitujen jousten pumpulisen hyrinän. Prokofjev harrasti hankalasti hahmottuvia, matalalla möyriviä soitinyhdistelmiä. Liian usein ne menevät levyllä tukkoon, erottelemattomaksi möykyksi, tai sitten selkeyteen on päästy vahingossa ohuen basson vuoksi. Tällä levyllä Pentatonen parhaiden surround-perinteiden mukaisesti tuuban, kontrabassojen, kontrafagotin, bassoklarinetin ja isorummun hypyt ja soinnut ovat sekä erottuvia että painokkaita.
Prokofjevin sanoin toinen sinfonia on tehty ”raudasta ja teräksestä”. Mukana on aimo annos anarkismia, säännöistä piittaamatonta rynnistystä läpi orkesterin laajan sointiskaalan. Sävelideoita pulpahtelee päällekkäin ja peräkkäin hengästyneen innon vallassa. Hellittämätön intensiivisyys dominoi nuoren Prokofjevin musiikkia. Mutta on siinä myös tuutivaa yksinkertaisuutta, yöllistä salaperäisyyttä ja vienoa lyyrisyyttä.
”Soitto on väkevää, laadukasta,
monivivahteista ja puhdasta.”
Venäläisen Vladimir Jurowskin tulkinnoissa Prokofjevin vastakkaiset puolet pääsevät kauniisti esiin. Vanhojen moskovalaisorkesterien kuolemaa halveksivaa brutalismia ei tässä sentään kuulla, mutta soitto on toisella tapaa väkevää, laadukasta, monivivahteista ja puhdasta. Jurowski jatkaa pitkää kauttaan Lontoon filharmonikkojen ylikapellimestarina. Orkesterin taannoisella Suomen-vierailulla ohjelmassa oli juuri Prokofjevin kolmas sinfonia. Jurowski halusi kuitenkin ryhtyä levyttämään autenttisemman sointikulttuurin vuoksi Prokofjevin sinfonioita Venäjän valtion akateemisen sinfoniaorkesterin kanssa, jonka taiteellisena johtajana hän on ollut vuodesta 2011. Levy-yhtiöksi valikoitui Pentatone. Sen surround-tallenteet ovat huimasti parempia kuin Lontoon filharmonikkojen oman levymerkin harmaat ja kapoiset konserttiäänitteet.
Kommentointi suljettu.