Ennenjulkaisematon Loneliness Remains on hidas doom-jymistely, joka kuulemma antaa viitteitä yhtyeen tulevan levyn musiikillisesta suunnasta. Toivottavasti ei, sillä kappale ei oikein nouse liitoon. Minusta Paradise Lost on parhaimmillaan, kun se antaa koneistonsa groovata ja hengittää vapaammin. Liian ahtaalle puristettu synkistely ei sytytä minua.
Vapautuneemmista ja tarttuvammista kappaleista esimerkkinä tällä kokoelmalla toimii riffivetoinen The Last Fallen Saviour. Prahan sinfoniaorkesterin kanssa äänitetyt kaksi orkestraaliversiota eivät pintaa syvemmältä kutittele. Levyn kaksi cover-kappaletta Spear of Destiny -bändin Never Take Me Alive ja Everything But the Girl -bändin Missing ovat hienostuneita ja älykkäitä versioita, jotka tuovat esiin yhtyeen häiriintyneen kiinnostuksen elektropoppiin. Levyn loppuun jätetyt uudelleenäänitetyt versiot yhtyeen omista alkuaikojen tärkeistä kappaleista, Gothic ja Our Saviour, jäävät oudon ontoiksi ja hengettömiksi.
”Kaiken järjen mukaan
Paradise Lostin pitäisi tätä
nykyä olla paljon isompi yhtye.”
Epätasaisuudestaan huolimatta levy löytänee paikkansa Paradise Lost -fanien kokoelmista, vaikka suurin osa kappaleista on julkaistu aiemmin digipackkien ja Japani-versioiden bonuksina. Minulla on vuosien aikana alkanut tulla sellainen olo, että Paradise Lostissa on jotain vikaa. Äijät ovat paiskoneet neljännesvuosisadan rokkihommia, lähes samalla kokoonpanolla ja ilman pidempiä taukoja, mutta kultamuna on edelleenkin löytämättä, vaikka Icon ja Draconian Times 20 vuotta sitten doom- ja gootti-metallin kulmakiviä olivatkin. Kaiken järjen mukaan Paradise Lostin pitäisi tätä nykyä olla paljon isompi yhtye. Kaiketi yhtye on tyytyväinen olotilaansa, kun noinkin kauan ovat jaksaneet musiikkiaan tehdä ja maailmaa kiertää suhteellisen pienen faniporukan iloksi.
Kommentointi suljettu.