Hienostihan Nightwishille on kaikin puolin käynyt. Uuden albumin myötä ”kokoluokka” vaihtuu jälleen astetta isompaan ja kriitikoiden suitsutustakin on maailmalta piisannut. Endless Forms Most Beautiful kertoo isoa tarinaa maailmasta ja elämästä. Se on selkeästi paras, tasalaatuisin ja monipuolisin Nightwish-levy tähän mennessä. Yhdellä sanalla kuvailtuna levy on hengästyttävä. Esimerkkinä toimii tietysti, levyn päättävä monumentaalinen The Greatest Show on Earth. Monia ulottuvuuksia sisältää myös sopivan raskas Weak Fantasy, joka tarjosi minulle levyn kappaleista sykähdyttävimmät hetket.
Sadannennen kerran; Floor Jansen on kyllä huikea pakkaus. Uusien videoklippien perusteella nainen on kertakaikkisen kotonaan Nightwishin keulilla. Olen nähnyt Nightwishin livenä kymmenisen kertaa ja sattumoisin aina tuntuu olleen jotain dramaattista ilmassa. Tai sitten bändi on vain niin kertakaikkisen ”dramaattinen”. Esimerkiksi Olavinlinnassa muutamia vuosia sitten, lavalta väreili kummallisia viboja Holopaisen mulkoiltua ikävästi Anettea, hänen takkuilevan esityksen ja hupsujen välispiikkien takia. Historian siipien havinaa taas oli ilmassa kun näin Nightwishin, sen ensimmäisellä Euroopan kiertueellaan Sveitsissä. Valtavaa on kehitys niistä ujoista polkkatukka-ajoista tähän päivään ollut. Uudella levyllä soittavassa kokoonpanossa on muuten enää kaksi jäsentä niiltä ajoilta, kitaristi Emppu Vuorinen ja tietysti Holopainen itse.
En tiedä olenko mielipiteeni kanssa yksin, mutta paikoitellen rumpujen perinteisempi rokkikomppi ja osa sähkökitarajutuista tekevät upeasti sävelletyistä kappaleista hieman ”helpon” kuuloisia. Voisi kai kappaleet saada muutenkin rytmikkäiksi, kuin perinteisillä rock-menetelmillä. Holopainen lienee uppoutunut niin syvälle orkestraalijuttujen syövereihin, että rock-touhut ovat jääneet hieman päälle liimatun oloisiksi. Biisien instrumentaaliversioissa monet hienot kuoroille ja orkesterille sovitetut jutut tulevatkin hienosti esille. Esimerkiksi Endless Forms Most Beautiful -kappaleessa olisi voinut jättää kertosäkeessä Floorin laulun vaikka kokonaan pois, sen verran hienon kuuloisesti kuoro osuudet hoitaa.
Onneksi tosiaan kiukuttelu ja oudot riidat entisten laulajien kanssa on saatu riideltyä ja taide on taas pääosissa. Mikäs minä olen ketään neuvomaan, mutta välillä tuntuu, että Holopainen voisi ottaa hieman iisimminkin. Tietysti Nightwish on kuin oma lapsi, jota suojellaan ja varjellaan, mutta kuitenkin ”it`s only rock`n`roll”. Nyt jäitä hattuun ja hommat vielä isommalleen. Nightwish ei ole mielestäni vielä saavuttanut taiteellista huippuaan. Joku taianomainen ripaus vielä, niin historian merkkihenkilön paikka, (kaikki kunnia toki sävellystyössä auttavalle Marco Hietalalle ja muillekin bändiläisille) alkaa olla Holopaiselle avoinna. Sinne vaan muiden suurten suomalaisten, eli Sibeliusten, Leinojen, Kiven ja muiden mestareiden kaveriksi. Postimerkkiin ja Aku Ankkaan pääsy viitoittakoon tietä.
2 Comments
Muutama asia levyssä
Muutama asia levyssä häiritsee.
Kitarasoundi ollut jo pitkään samanlaista yksitoikkoista ja ärsyttävää sahaamista, kuten Maukka Perusjätkän moottorisahassa.
Kun levyä on kuunnellut noin puoleen väliin, alkaa se maistua puulta. Tuntuu, että sama jankutus ja sahaaminen jatkuu,jatkuu,jatkuu ja jatkuu vaan. Itseäni häiritsee myös se, että Floorin äänestä tulee mieleen Tarja, josta en pitänyt ollenkaan, mahdollisesti hänen englanninkielen ääntämisen takia. Ärsyttävä.
Muuten ihan kuunneltava levy, hienoja melodioita, rummut meneviä ja mukaansa tempaavia. Äänenlaatu perus tasapaksua radiosoittoon sopivaa mössöä, kuten parissa aiemmassakin.
Ja tosiaan se jokin jää puuttumaan, johtuuko sitten soundista vai mistä. Parilla biisillä homma toimii kaikinpuolin todella hyvin.
Kovin yksioikoiset
Kovin yksioikoiset rumpukompit eniten häiri. Tarjalta ei kyllä minusta Floor kovin paljon kuulosta…