Wolfgang Amadeus Mozart on tottunut voittamaan äänestykset musiikinhistorian suurimmasta nerosta. Mielipiteet kuitenkin jakautuvat. Huikentelevasta ja hattarankevyesti ilakoivasta 1700-luvun jälkipuoliskon säveltäjästä on vaikea saada otetta kuin saippuapalasta. Pianomusiikki on vaivatonta, soljuvaa ja sopusuhtaista. Oudot surumielen ja kaihon häiveet kuitenkin kulkevat iloisen sävelmaiseman poikki ja kalvamaan jää epäilys elämän viallisuudesta. Mozart tietää ja tunnustaa elämän murheet – ja korkkaa samppanjapullon.
Levyllä on kaksi sonaattia, neljä pikkukappaletta ja yksi lyhykäinen muunnelmateos. Alun perin pienille mekaanisille uruille (posetiiville) sävelletty Andante F-duuri on juuri sellaista suloisen viatonta ja salatun viisasta musiikkia, jota Mozart kuolinvuotenaan sävelsi. Wieniläinen Gottlieb Wallisch soittaa sen, kuten muutkin levyn kappaleet, Steinway-flyygelillä.
Levyn surround-ääni ei synnytä erityistä avaruudellista tuntua, eikä sen pidäkään. Sen verran vain, että tilasta aistii akustisen vasteen, jonka syliin flyygeli asettuu pakottomasti erottuen. Vasemman käden alue, heti keski-C:n alapuolella, on pianolevyissä yllättävän hankala saada uskottavaksi. Pitää olla jäntevyyttä ja sävykkyyttä ilman kumeutta tai löysyyttä. Tässä suhteessa Itävallassa tehty äänitys on parasta mitä olen kuullut ja kokonaisuutenakin yksi kauneimmin soivista pianolevyistä.
Allegro B-duuri pyrähtelee ja keikkuu kuin västäräkki. Nuori Wallisch osoittautuu mestariksi, joka saa pianon helmeilemään ja huokailemaan. Merkitseviä ovat suhteelliset hiljaisuudet nuottien välissä, naputtelevien sävelketjujen ilmavuus, jonka äänitys piirtää aistikkaasti ja hyväilevästi. Adagio h-molli ja Fantasia c-molli edustavat levyn mietteliästä ja vakavaa puolta. Riehakkuuden maksimi – Mozartin mittakaavassa – kuullaan F-duuri-sonaatin päätösosan ryöpsähtelyssä.
Kommentointi suljettu.