Kolmikolla Kilmister, Taylor, Clarke saatiin hengästyttävän ja sangen vähäunisen ajanjakson loppumetreillä vielä yksi kiukkuinen albumi aikaiseksi. Juhlajulkaisuun on uudelleen masteroinnin lisäksi kaivettu fanien iloksi mielenkiintoista moottöripää-materiaalia. Alkuperäiseltä albumilta löytyy yksi täydellinen rock/heavybiisi.
Levynteko kaikkinensa, sekä pidäkkeettömäksi heittäytynyt päihteiden käyttö repi bändiä hajalle. Clarke hyppäsi tuottamaan Tank-yhtyeen albumia kesken levyntekoprosessin ja muutenkin Iron Fistiä maltettiin tehdä pieniä hetkiä kerrallaan, sillä pubin kutsu kävi vähän väliä ylivoimaiseksi vastustaa. Rumpali Tayloria suututti myös levylle kaavaillut rumpusoundit, eikä tuottaja Vic Mailen kanssa hommat enää ottaneet muutenkaan sujuakseen. Taylor ehdottikin, että Clarke voisi tuottaa myös Iron Fistin. Kitaristi ei olisi tuottajan pallille halunnut kavuta, mutta aikataulun kireyden vuoksi tähän järjestelyyn tyydyttiin. Levy-yhtiökin teki bändille vielä extrakällin, julkaisten albumin keskeneräisenä.
Ei siis ihme, ettei Iron Fist ole koskaan mikään stereolaitteiden testauslevy ollut. Huonot soundit ovat luonnollisesti syöneet tehoa biiseistäkin. Uudelleen masteroinnin myötä äänentasoja on kuitenkin korjattu, ja kuulemma nostettukin ”korvarummut rei`ittävälle” tasolle. Kyllä siellä nyt enemmän alapään tukevuutta on havaittavissa, ja soundeissa on nyt sitä jytinää ja turpaan vetoa, mitä Motörhead-albumilla kuuluukin olla.
Juhlajulkaisun kakkos-CD:lle on valitettavasti arkistojen kätköistä löytynyt vain kuuntelukelvoton keikkataltiointi. Näin surullista puurolautasellista meteliä saa harvoin virallisella julkaisulla eteensä. Yleisö tuntuu edelleen olleen Glasgow`ssa, maaliskuussa 1982 taltioidussa konsertissa bändin takana, mutta itse yhtye oli tuolloin kirjaimellisesti kokovartalokrampissa ja hajoamispisteessä. Tuntuu, kuin hetkenä minä hyvänsä joku heistä pyörtyy tai heittää soittimen nurkkaan ja lähtee kälppimään. Kitaristi Clarke pakkasikin kitaralaukkunsa lopullisesti pari kuukautta tämän keikan jälkeen. Paikkaamaan hälytettiin entinen Thin Lizzy-kitaristi Brian Robertson, jonka kanssa julkaistiin yksi albumikin, parranpärinää fanilaumassa aiheuttanut Another Perfect Day.
Itse Iron Fist albumi alkaa kuitenkin mahtavasti, sillä nimikappale on metallimusiikin väkevintä todistusta ensimmäisistä sekunneista viimeiseen saakka! Siinä on kaikki kohdallaan; alku, groove, energia, vaaran tunne, rakenne, kertosäe, soolo, kesto, lopetus ja sanat. On albumilla toki muitakin toimivia rymistelyjä. Esimerkkinä letkeästi rullaava Loser, asenteella roiskittu (Don´t Need) Religion ja vaikkapa vihainen punkpurkaus, pariminuuttinen Sex and Outrage. Bonusmateriaalista nostaisin esille parit ennen kuulemattomat instrumentaalijamit, sekä kuriositeettina tietysti albumin kappaleiden demoviritykset.
Monien mielestä Iron Fist jää Motörheadin tuotannossa kulta-ajan albumien varjoon (Overkill, Bomber, Ace of Spades), mutta itse olen siitä aina tykännyt, ja on sanomattakin selvää, että viimeisillä voimilla puristettu albumi pesee silti suurimman osan nykyrockista mennen tullen.
Jostain välähti vielä idea kokeilla, miten Lemmyn satuilu taittuisi suomeksi:
Pimeä yö, en näe mitään,
näkymätön koura edessäni,
Kauhu valtaa, lähellä on jokin,
Pelkään liikkua, muttei voi jäädä,
Tunnet minut, pahan silmän,
Tunnet minut, kohtaat kuoleman,
Tunnet minut, käärmeen syleily,
Paholaisen ote
Rautanyrkki
Äänetön ratsu halkoo ilmaa,
Kaviot sen ei maahan tapaa,
Kierrän kehää, lopulta eksyn
En voi jatkaa, eikä takaisin pääse,
Tunnet minut, pahan silmän,
Tunnet minut, kohtaat kuoleman
Tunnet minut, turha vastustaa
Paholaisen ote
Rautanyrkki
Kuu pimenee, tiedän kyllä
Aave ratsain taivaalla,
Pahan peto, pirun hurtta
Hampaat, kynnet maahan raastaa,
Tunnet minut, pahan silmän,
Tunnet minut, kohtaat kuoleman
Tunnet minut, haudan syli
Paholaisen ote
Rautanyrkki
Kommentointi suljettu.