Eron aiempaan Motörhead-tuotantoon huomaa tietenkin vain suurennuslasilla, mutta suoraviivaistetumpaa ja menevämpää materiaalia tämä pariin aiempaan verrattuna on. Muutama hieno kipale (Choking on Your Screams, When the Sky Comes Looking for You, Sympathy for the Devil-The Rolling Stones cover, Victory or Die) ja napakasti kitaroiva Phil Campbell ovat selvimmin mainitsemisen arvoisia juttuja levyllä. Campbellin riffit roihahtavat saman tien liekkeihin ja sooloissa on poikkeuksellisen paljon sielukuutta.
Rumpupatterin takaa ei ole mitään ihmeitä kerrottavana, sillä Mikkey Dee nakuttaa muutamaa veikeää tribaalikuviota lukuun ottamatta tutun vahvakätisesti ja varmasti kappaleet maaliin. Lemmyn ”laulu” on (Lemmy-asteikolla) suorastaan vivahteikasta. Rock-elämällä vahvasti maustettu krähinä ja vuosi vuodelta voimistuva ”pappaässä” kuuluvat nekin olennaisena osana Motörhead-soundiin.
Hyväntuulista groovea ja menevyyttä on levylle saatu sillä, että kappaleita ei ole kuulemma mietitty liikaa ja mahdollisimman paljon on pyritty kaappaamaan livenä nauhalle. Mikähän lienee syynä, että Lemmyn bassoraidat on miksattu harmillisen tukkoisiksi. Annos erottelevuutta ja kirkkautta olisi tuonut myös levyn upeat kitarat esiin.
Levyn päättävä rollari-hitti, Sympathy for the Devil herätti ennen kuuntelua ihmetystä. Kun The Rolling Stonesilla ei ole (toistaiseksi) ollut minkäänlaista vaikutusta musiikkiharrastukseeni, olivat odotukset cover-version suhteen melko matalalla. Mutta, hittolainen, Motörhead onkin moukaroinut klassikosta todella tanakan ja rouhean revittelyn. Jotain pahaa taikaa brassirytmein keinuvassa Lemmyn versiossa on, ei mahda mitään.
Tuhannet Suomi-fanit odottelevat, enenevissä määrin epäuskoisina, bändin 40-vuotiskiertueen saapumista Helsinkiin joulukuun alussa. Toteutumisprosentti Motörhead/Saxon/Girlschool-konsertille on tällä hetkellä luokkaa 6,66%, sillä tätä kirjoittaessa USA:n kiertue on keskeytetty ja Lemmy on pakotettu määrittämättömän pituiselle tauolle.
Kommentointi suljettu.