Vuosikausien ajan Megadethin levyt olivat nopeasti ohitettavia ja kunnianhimottomia. Kun yhtyeen keulahahmonkin motivaatio hiipui useaan otteeseen, ei ollut ihme, että fanitkin antoivat periksi. Harvalukuinen oli enää se porukka, joka uskoi, että yksi ”The big fourista” voisi tehdä kuuntelua kestävän ja räväkän albumin. Mutta, niin kuin aina silloin tällöin käy, ihme tapahtuu ja feeniks nousee siivilleen aikansa omissa tuhkissaan kieriskeltyään. Yhtä vahvaa tulkintaa Megadeth on viimeksi saanut aikaiseksi yli 20 vuotta sitten.
Melkoisen määrän soittajiakin on Mustaine yhtyeessään kierrättänyt. Taistelupari Ellefson/Mustaine rinnalle nyt rekrytoidun kaksikon hommat eivät ainakaan jää taitotasosta ja musikaalisuudesta kiinni. Lamb of God -rumpali Chris Adler tuo saakelisti tiukkuutta soittoon ja tirisyttää basareistaan sellaisia juttuja, että harva itseään rumpaliksi kutsuva pystyy samaan. Yhtään huonompi ei ole Angra-kitaristi Kiko Loureiro, joka on tuonut Megadethiin aimo annoksen tuoreutta, syvyyttä ja teknistä taituruutta.
Sisuuntuneena ja wanhoja aikoja kunnioittaen Mustaine on luonut energisen, tunnelmaltaan uhkaavan ja kylmäkiskoisen albumikokonaisuuden. Se tempoilee purskeisena, rytminvaihdoksineen ja tilutteluineen, kuin pakkopaidassa ympäri eristyshuonetta. Varsinkin ”matikkaheviä” tapaileva ja omituisilla sanoituksilla varustettu Bullet to the Brain venkoilee disorientoituneena omissa maailmoissaan. Suoraviivaisempaa thrashia kuullaan toki myös; Fatal Illusion, Threat Is Real, Death from Within ja Post American World roiskitaan vanhasta muistista. Vastapainoa saahaamiselle tuovat mm. nimikappaleella kuultavat proge-vaikutteet ja neoklassisia jippoja sisältävä Poisonous Shadows.
”Hitaampina aikoina
Dystopia nousisi
ajattomaksi
heavy-klassikoksi.”
Nykivät rytmit ja monipuolinen kattaus eri tyylejä vievät ajatuksia yli 20 vuotta sitten julkaistua Youthanasia-albumia kohti. Vaikka Youthanasiallakin oli pari klassikkobiisiä, niin Dystopia on kokonaisuudessaan huomattavasti parempi. Hitaampina aikoina Dystopia nousisi ajattomaksi heavy-klassikoksi, mutta nykyajan ollessa impulsiivinen ja nopearytminen häiriötila, sekin tullee harmillisesti hukkumaan informaatiotulvaan muutamassa viikossa.
Yksi huomioitava juttu levyllä on Mustainen ”laulu”. Mustonen murisee, kähisee ja supattelee Dystopialla kaikkensa antaen, mutta varsinkin kuulokkeilla kuunnellessa huomaa, että hyytävän paljon on nykytekniikkaa otettu avuksi, jotta ukon ääneen on saatu tarvittava määrä potkua ja uskottavuutta. Tuplauksia, triplauksia, kaiuttamisia, you name it. Liekö samat ääniteknikot asialla, kun Testament-yhtyeen Chuck Billy kuulostaa nykyään levyllä lähes identtiseltä.
Post Scriptum. Äiti maa katselee surullisena rotumme amok-juoksua. Toisaalta täällä olisi jäljelle jäävien lajien ihan kelpo elellä, jos meitä ei olisi. Siihen asti, vittuilkaa vaan jatkossakin Mega-Davelle. Saastuttakaa luontoamme, kalistelkaa sapeleitanne ja sotkekaa poliitikot entiseen tapaan maailman asioita, niin Megadeth ammentaa vihasta vielä monta mestariteosta.
Kommentointi suljettu.