Englanniksi laulavaan, kotimaiseen rock-perheeseen kuuluva Manzana on päässyt jo neljänteen albumiinsa. Vaikka bändi on kiertänyt muun muassa sellaisten yhtyeiden kanssa kuin Lovex, Entwine, Lullacry ja Sparzanza, pitää tunnustaa että Toy Machine on itselleni ensikosketus kyseiseen soittoryhmään. Osasyy tuntemattomuuteen saattaa olla myös se, että Manzana näyttää keikkakalenterin perusteella viihtyvän melko paljon Suomen rajojen ulkopuolella.
Toy Machinen kansitaide ei mihinkään valtaisaan ylityslauluun anna aihetta (vaikka huonompiakin levyhyllystä taatusti löytyy), mutta onneksi hyvät promokuvat pelastavat visuaalista pakettia paljon. Esimerkiksi bändin edellisen Industrial Hippies levyn kannessa on omaan silmääni enemmän fiilistä ja ryhtiä, vaikka yleensä maalauksellisesti toteutettujen kansien ystävä olenkin. Sitä paitsi kyseistä kahtiajakoteemaa ovat jo 1990-luvulla ainakin Vengeance Rising (Destruction Comes) ja Tankard (Two-Faced) käyttänyt albumeillaan onnistuneesti.
Musiikkimatka eri vuosikymmenten halki
Heti levyn alku kielii kolmiulotteisen ilmavasta ja leveästi stereokuvaa maalaavasta esityksestä. Basso on mukavasti potkaisevaa ja alakerran nuotit muutenkin (bassokitaran kuin myös rumpujen osalta) onnistuneesti sorvattu tarkkareunaisiksi, mutta samalla lihaisiksi. Keskialuetta on myös hieman rapsuteltu koholle, minkä johdosta lauluosuudet ja kitara ovat hyvin esillä. Kokonaisuutena levyn äänitys on tasapainoinen ja kaikin puolin onnistunut, jossa tiettyjä edellä mainittuja ominaisuuksia vain tyylikkäästi pikkuisen alleviivataan. Silinterihatun nosto ja kumarrus studion suuntaan.
Ainoa mitä äänityksessä olisin tehnyt toisin, liittyy lauluosuuksiin. Otetaan vaikka aloitusraita ”Love Hate Song”, jossa duettona (nais- ja mieslaulaja) vedettyjä male-osuuksia olisi hitusen voinut filtteröidä, sliipata tai mitä nyt ikinä onkaan mahdollista kikkailla, jotta osuudet kuulostaisivat vähemmän livemäisiltä. Pientä laulupintojen kiillotusta olisi parissa muussakin kappaleessa voinut harrastaa. Tilanne ei kuitenkaan ole paha, vaan puhumme nyt hellästä paikallisesta hienosäädöstä, jolla soundien viimeinenkin piirto olisi saatu kansainvälisesti ajatellen virheettömälle tasolle.
”Silinterihatun nosto
ja kumarrus
studion suuntaan.”
Kappalemateriaalin puolesta tämä on aika veikeän hauska tapaus. Kakkos-siivu ”No Enemies” tarjoaa Moon Madnessin -tyylistä, 1970-lukuista Deep Purple Hammond-soundia, kun taas nelosraita ”Beautiful Nightmare” liikkuu vahvoissa Cranberries-tunnelmissa. Tämän jälkeen seikkaillaan sujuvasti Yngwie Malmsteen vaikutteisen kasarihevin (”Creeps and Happy Whores”) fiiliksissä. Vaikka seuraavan ”Monkey Ride” kappaleen kertosäe onkin pidemmän päälle ärsyttävä jollotus, kyseinen Living Colour ja Extreme -mausteinen funkteos tuo oman hauskan makunsa soppaan. ”Zombie Girl” -kappaleessa olisi hyvinkin ainesta Ruotsalaisen Amaranthen materiaaliksi, ellei jopa sinkkuhitiksi asti. ”Bitch Like to Hit” esittelee puolestaan rullaavaa ja samalla progeilevaa rock-osaamista, ollen yksi levyn hienoimmista teoksista. Albumin päättävä ”Ok Metal” on livenä takuuvarma yleisön huudatuskappale, jonka bridge-osuus tuo joka kerta mieleen Dee Sniderin naaman. Niin vahvasti Twisted Sister -tyyppinen pieni sävelkulku siihen on onnistuttu istuttamaan.
Albumia ei voi ainakaan tasapaksuksi haukkua, mikä on erinomainen asia. Levy kasvaa ja vahvistuu mukavasti edetessään, muovautuen lopulta kovasti onnistuneeksi pop-rock-heavy metal -paketiksi. Parissa alkupään kappaleessa, kotikutoisuuden peikko saattaa ehkä salakavalasti kurkistella hetkittäin nurkan takana, mutta mitä pidemmälle aikalaskuri raksuttaa, sitä saumattomammin Manzanankin koneisto naksuttaa. Toy Machinelle kannattaa monipuolisuudesta johtuen antaa vähintäänkin muutama läpikuuntelukerta aikaa asettua korvien väliin. Taitoa soittajilla riittää vaikka millä mitalla, joten odotamme jännityksellä missä vaiheessa bändi potkii suuremmassa mittakaavassa Suomenrajat nurin.
Kuva: Rami Marjamäki
Kommentointi suljettu.