Pitkän historiansa alkuaikoina Manowar oli vielä uljas ja täysin vakavasti otettava heavybändi. Debyyttilevy Battle Hymns oli hieno aloitus nyt jo 30 vuotta kestäneellä levytysuralla. Se sisälsi suoraviivaisia rock-metallivetoja, ja pari pidempää ja polveilevampaa kappaletta. Dark Avengerilla vieraili jopa legendaarinen näyttelijä Orson Welles. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että debyytillä rumpaloinut Donnie Hamzik soittaa tällä uusimmallakin levyllä ja kuuluu jälleen kokoonpanoon kahdenkymmenenviiden poissaolovuoden jälkeen.
Kolme seuraavaakin levyä; Into Glory Ride, Hail to England ja Sign of The Hammer olivat raudanlujia ja tyylikkäitä heavykokonaisuuksia, joista ensiksi mainittu kuuluu heittämällä meikäläisen kaikkien aikojen heavylevyjen TOP-20:een. Noihin aikoihin yhtye pääsi ennätysten kirjaankin, kategoriassa kovaäänisin yhtye. Itsekin olen ollut todistamassa desibelien nousun sietämättömiin korkeuksiin yhtyeen konsertoitua Sveitsin Prattelnissa viime vuosituhannen lopulla.
”Salin seinällä oli
digitaalinen desibelimittari,
johon basisti Demaio
heitti kesken keikan
oluttölkilläkin.”
Salin seinällä oli digitaalinen desibelimittari, johon basisti Demaio heitti kesken keikan oluttölkilläkin, kun oli kiukkuinen Sveitsin viranomaisten määräykselle asettaa keikkojen desibelirajaksi vaivaiset 100dB. Yhdessä vaiheessa keikkaa katsahdin mittariin ja kovin lukema, minkä korvien pitämiseltäni näin, oli 118dB! Niinhän siinä kävi, että seuraavan kerran yhtyeen esiinnyttyä samaisessa paikassa, keikka keskeytettiin poliisin toimesta, desibelien kiivettyä jälleen kerran älyttömyyksiin.
Älytöntä ja yliampuvaa on yhtyeen tohottaminen ollut jokaisella sektorilla. Yksi huvittava seikka kautta vuosien ovat olleet äärisuppealla sanavarastolla rustatut lyriikat. Karrikoiden, yhtye on operoinut vuoden 1990 jälkeen noin kymmenellä sanalla: steel, warrior, fight, Manowar, louder, kill, die, king, sword, metal. Niitä on sitten fiiliksen mukaan heitetty eri järjestykseen. Yksi huvittavimmista piirteistä ja oman kehun haisemisesta on omien biisien ja levynnimien viljeleminen lyriikoissa toistuvasti. Myös tällä uusimmalla Hail Kill and Die on omistettu pelkästään omalle lyyriselle kaikkivoipaisuudelle.
Viime aikoina yhtye on alkanut laajentamaan reviiriään elokuvamusiikin suuntaan. Levyltä löytyvä El Gringo on jopa saatettu samannimisen tusinaleffan tunnussävelmäksi. Kappale Expendable viittaa sekin lähes samannimiseen väkivaltavyörytykseen. Eikä jotenkin yllätä, että seuraava yhteistyö tulee olemaan Jean Claude Van Dammen kanssa. Van Dammessa on pelottavan paljon samaa, kuin Manowarissa: tappelu ja taisteleminen kiehtovat, machouho on viety tappiinsa, sanavarasto on kapeahko, naama on peruslukemilla aina, kummankin touhuja pidetään laajalti melkoisena pelleilynä, eivätkä kriitikotkaan ilosta ole pomppineet. Vakka kantensa, vai miten se menikään?
The Lord of Steelin julkaisu oli outo lypsämisprosessi. Se julkaistiin ”special editionina” Metal Hammer -lehden välissä järkyttävillä surinasoundeilla varustettuna. Netistä kuunneltuna kappaleissa oli sävellyksellisesti hetkensä, joten yhtyeen luvattua varsinaisen levyn soundien olevan kohdallaan, ikivanhan Manowar-fanin odotukset alkoivat herätä. Sitten ne sammuivat, kuin moukariniskusta. Soundit on kyllä siistitty, mutta ne on siloteltu lähinnä huvittaviksi. Kappaleiden sovituksiakin on muutettu hölmömpään suuntaan. Enkä ole vuosiin kuullut näin tunkkaista kokonaissoundiakaan. Diskanttipuolta ei ole katsottu tarpeelliseksi miksaukseen mukaan laittaa, eivät paljon pellit helähtele tällä levyllä.
Harmittaa haukkua entistä lempparibändiään, mutta vaikka minkälaisen Manowar-poseerauksen supiturkissa ottaisi ja muovimiekkaa vinhasti päänsä päällä heiluttelisi, niin ei tätä yläaste-peruskompilla soitettua ja noloilla kitarariffeillä ryyditettyä demotasoista naiviuden ylistystä paljon kehumaan pääse. Touch the Sky on ainoa hyvä-leiman ansaitseva kappale. Sillä yhtye vielä edes vähän yrittää. Joo, oli sekin sitten pitänyt sovittaa uudelleen ja tietysti valjumpaan suuntaan.
Kommentointi suljettu.