Itä-metal heittää lähiöiden kuonat kuulijan niskaan, kiukkuisen metalcoren ja gang shouttien siivittämänä. Oma visio, vakuuttava crossover rähinä, sekä vahvat taustavaikuttajat nostavat Lähiöbotoxia pikavauhtia kohti maamme metallieliittiä. Järkälemäisen soundin levylle on taikonut Grammy-palkittu Will Putney.
Jos vielä hetki sitten botoxista puhuttiin räppimetallibändinä ja Suomen Body Countina, niin Itä-metallilla on otettu askeleita Hatebreedin kaltaisten metalcore-bändien suuntaan. Mausteeksi on heitetty perinteisemmän heavyrockin melodisuutta, äärimetallisia koukeroita ja crossover-sahausta. Myös termi pomppumetalli voisi osin ainakin toimia yhtyeen musiikkia kuvailtaessa. Mitään Pääkköset (heh) -räppimetallia tämä ei siis missään nimessä ole. Pomppimisesta tuli mieleen, että jos jäpikät saa lyijynraskaan, groovaavan vyöryttämisensä tartutettua keikalla yleisöönsä, niin melkoinen kollegiaalinen livekokemus on luvassa.
Suomenkieliset tekstit toimivat pääsääntöisesti hyvin ja Jarkko Martikaisen sanoituspuolen stilisointi on varmasti laulu/huutopuolelle tuonut sujuvuutta. Muutamaa särähtävää lainia olisi voinut vielä mutustella kertaalleen. Esimerkkinä Lähiöni tuote kipaleen ”rehti ukko” ja Pahan silmän lyriikat kokonaisuudessaan eivät osu maaliinsa. Ripaus tajunnanvirtaa ja taiteellista hämäräperäisyyttä suoraviivaisen toteamisen sekaan voisi syventää Lähiöbotoxin sanomaa entisestään. Albumin parhaaksi kappaleeksi nousee kokeilevampi Köyhyyden pelko. Överisti efektitunetettu laulu tuo sopivasti vaihtelua yksioikoisen huutamisen sekaan. Kappaleen kruunaa lopun nopea HC-punk kohkaus. Lisää tällaista, kiitos!
Jos kaikki menee hyvin, ja bändi jaksaa vastaisuudessakin puskea eteenpäin, on isompi suosio varmasti saavutettavissa. Täyttä potentiaalia ei vielä albumimuodossakaan ole lunastettu, mutta väkevät merkit ovat ilmassa. Yksi varma konsti nousta isoksi nimeksi kertaheitolla olisi tietysti musiikillisen linjan keventäminen, mutta siitä tuskin on pelkoa. On hemmetin hienoa, että Suomestakin löytyy vielä yhtyeitä, jotka eivät heittäydy valtavirran vietäviksi. Rockin ja varsinkin metallimuusikin pitääkin olla aggressiivista ja sopivassa määrin vaaran tunnetta sisältävää pauketta.
Ps. Pystyn niin samaistumaan tuohon levynkansitaiteeseen. Muistot heräävät vihattavan ihanasta lapsuuden kotikaupungistani Pieksämäestä. Siellä junakiskot muodostivat muurin, jonka takana oli (mukamas) elämä sateenkaareen väreissä. Itäisen Helsingin asfaltin ja betonin symbioosi näyttäisi sekin olevan hyvää kasvualustaa viharakkaussuhteelle ja ajatuksille aidan toisen puolen vihreydestä.
Kommentointi suljettu.