Ihmiselo on pieni pyrähdys. Se pitäisi muistaa elää hetkistä nauttien, ei niihin juuttuen. Bruce Dickinsonin viimevuotinen syöpädiagnoosi varmasti pysäytti ja laittoi miettimään, että tässäkö tämä nyt oli ja olenko ehtinyt tekemään kaikkea, mitä halusin? Hänen tapauksessaan siitä ei ole pelkoa, mies tuntuu osaavan ottaa elämästään aivan kaiken irti. Onneksi syöpäpiru jätti miehen rauhaan, ja ennen sairastumista äänitetty levy on nyt julkaistu. Kurkun ja suun alueella olleet kasvaimet vaikeuttavat edelleen laulamista, mutta ensi vuodelle on jo kiertuetta suunniteltu. Matkaan lähdetään omalla jumbojetillä, kuinkas muuten!
Aivoihini vuonna 1982 asennettu Eddie-implantti estää objektiivisen arvostelun raapustamisen Iron Maiden-albumeista, mutta kokeillaan nyt jotenkin saada levyn fiilikset pakettiin. Haltioituneena voin kertoa, että suurimmaksi osaksi tämä puolitoistatuntinen järkäle saa aikaan sielussa tuntuvia värähtelyjä. Enpä ole tällaista neitseellistä rock-tunnelmaa sisuksissani sitten 1980-luvun lopun tuntenutkaan. Jo levyn aloitus murtaa puolustuksen ilman vastarintaa. Dickinsonin 1990-luvun soolotuotannon sävyillä värjätty If Eternity Should Fail on jumalaisen hieno.
Ei sieltä levylautaselta roskia luultavasti silmiin lennä, mutta jostain syystä ne pyrkivät kostumaan joka kerta kappaleen (ja muutaman muunkin) soidessa. Pikkuisen kevennystäkin biisi tarjoilee, sillä soolo-osuus on hassun irrallinen kiihdyttely hitaampien osien välissä. Samoin lopun pelottavasti muristu minitarina on aivan muista maailmoista.
Nimikappaleella The Book of Souls Iron Maiden tavoittaa syviin tunteisiin vaikuttavaa jylhyyttä, jota siltä on yhä vaan pakko odottaa. Edesmenneen Robin Williamsin kunniaksi tehty Tears of a Clown nousee sekin onnistumisten puolelle. Hienoja heavy-hetkiä tarjoavat myös Shadows of the Valley, Harrisin taidonnäyte The Red and the Black, The Great Unknown ja UFO-yhtyeen tyylinen jytäpala Death or Glory. Ensimmäisenä singlenä julkaistu Speed of Light löytää sekin helppona menopalana paikkansa albumilta.
Smith, Murray ja Gers -kitarakolmikon soitto on kautta linjan sielukasta ja toinen toistaan upeampia riffejä, melodioita ja harmonioita ammutaan jo valmiiksi herkkään ja otolliseen faniparan hermojärjestelmään. Myös Dickinson laulaa ehkä paremmin ja tunteikkaammin, kuin koskaan!
Dickinsonin säveltämä 18-minuuttinen Empire of the Clouds on pianoalkuineen herkistävää kuunneltavaa. Teos elää koko ajan tarinaa tukien ja nappaa kuulijan mukaan nostalgiselle nojatuolimatkalle. Hommasin The Book of Soulsin kahden CD:n kirjaversiona ja kolmena LP-levynä. Vaikka kumpikin versio on kansitaidetta myöten mahtavaa jälkeä, luikertelee Empire of Clouds:in ja koko albumin upea livemäinen tunnelma ihon alle tehokkaammin vinyyliltä.
Tällä vuosituhannella ilmestyneet Iron Maiden -albumit ovat (kahta-kolmea kappaletta per levy lukuun ottamatta) olleet keski-ikäisten äijien laahausta; liian rauhallista, liian progea, liian huonoja kappaleita. Pönötystä on eksynyt The Book of Souls:ille vain ripaus. Useampikaan kuuntelukierros ei auta kaksikolle When the River Runs Deep ja The Man of Sorrows. Kahden levyn mittaan venytetystä albumista olisi ne voitu helposti pudottaa pois. Jos vielä pariin muuhun biisiin olisi hieman nähty sovituksellista vaivaa, niin puhuttaisiin täyden kympin albumista. Nytkin sille pääsee antamaan ällistyttävän kouluarvosanan 9+.
Epilogi. Musiikin loputtua, olin jo melkein lähdössä ostamaan kymmeneen markkaan nousseella viikkorahalla irtokarkkeja ärrältä, harjoitellen koko matkan keulimista polkupyörällä ja mietin, kuinka paluumatkalla ostaisin pari Jonah Hex ja King Kong-sarjakuvaa osto-ja myyntiliikkestäkin. Läksytkin on jo tehty. Kaikki on hyvin, elämä on hyvin.
Kommentointi suljettu.