Toinen osa Helloweenin uuden albumin arvostelusta. Mukana myös vuosikymmeniä Helloweenia fanittaneen Dyecrest-rumpali Niko Takalan asiantuntijalausuntoa levyn tiimoilta.
Meille jokaiselle on vuosien varrella osunut kipaleita, joiden seuraava kuuntelukerta kuulostaa joka kerralla edellistä paremmalta. Uuden Helloweenin kolme ensimmäistä kipaletta ovat kaikki sellaisia. Out for the Glory, Fear of the Fallen ja Best Time sytyttivät toki jo ensikuulemalta, mutta jotenkin ne vain kasvavat toistojen myötä. Jos esimerkiksi levyn avauksen, Out for the Gloryn tahtiin ei ala pää nyökkimään, niin niskan hermoradat kannattaa käydä tutkituttamassa. Toinen menopala Fear of the Fallen vaati useamman rotaation sisuksiin luikerrellakseen. Sitä vastoin lähes poppina vedetty Best Time oli alun perinkin lähimpänä instant-hittiä. Tuskin tulee lynkkaustuomiota, jos laitan tähän, että se on tunnelmaltaan suorastaan hellyttävä. Ainoa pieni miinus löytyy kertosäkeestä, joka muistuttaa häiritsevästi Hansenin ja Kisken Unisonic-yhtyeen Exceptional-biisiä.
Helloween on ymmärtänyt levyllään draaman kaaren. Alun kolme biisiä herättelevät horroksesta ja massiivinen Skyfall päättää albumin uljaasti. Harmi, että väliin mahtuu edellä mainittujen tasoon yltämätöntäkin kamaa. Rise Without Chains, Mass Pollution ja Cyanide kappaleissa on kaikki periaatteessa kohdallaan, mutta niiden tilalle olisi voinut samalla vaivalla säveltää yhden huippubiisin, sitten se seitsemän oikein olisi tosiaan tärähtänyt. Sivuosumia lähtee vielä rankemmalle Robot Kingille, simppelille menopalalle Indestructible ja pakolliselle mahtiballadille Angels. Myös mysteerialulla varustettu Down in the Dumps heittää levyä kiitettävän puolelle. Erityismaininta täytyy levyllä antaa vielä upeille kitarasoolokimaroille. Useassa biisissä mennään ”tiluliluleitä” toista minuuttia putkeen.
Pienen tyhjäkäynnin takia ei ihan täysosumaa tullut, mutta kuusi oikein kuitenkin. Ensi kerralla sitten vapautuneempi ja uskaltavampi täysosumalevy, kiitos. Mutta, mitähän mahtaa yhtyeestä ja levystä tuumailla Niko Takala, Helloween-fani isolla äffällä?
Jari: Morokki Niko. Mitäs teikäläisen rokkirintamalle kuuluu?
Niko: No ja päivää! Rokkirintamalla on ollut keikkojen osalta sattuneesta syystä hiukan hiljaista viimeiset puolitoista vuotta. Niinpä ollaankin Dyecrestin kanssa panostettu uuden albumin tekoon! Tämän vuoden puolella pitäisi olla lätty pihalla. Pari biisiä vielä viimeistellään ja sitten viedään matskut Aaltosen Miitrille miksaukseen. Miitri pääsee taas tuskailemaan isojen köörien kanssa, meillä oli viime levyllä koulutussessiot siitä, että köörit eivät ole taustalauluja, hahaa!
Jari: Mietin, kuka olisi kovin Helloween-fani, jonka tiedän ja sitten muistin hurjan tietämyksesi ko. yhtyeestä. Muistatko, mistä ja milloin fanituksesi alkoi?
Niko: Muistan. Vuosi oli oletettavasti 1988, koska Keeper II:n biisejä kuulin naapurin ison pojan luona (Tarvosen Mikolle kiitokset!). Heti piti äänittää levyjä itselle kasetille, ja sittemmin tietysti ostaa kaikki lätyt! Molemmat Keeperit, Live in the UK ja Walls of Jericho tuli melko lailla puhki kuunneltua tuolloin pikkutyttönä. Vaikka jo silloin tuli laitettua merkille, että Pink Bubbles Go Ape (1991) ja etenkin Chameleon (1993) oli hyvin erilaista matskua, niin kyllä niitäkin paljon kuuntelin, kun ilmestyivät. Chameleon-kiertueella syyskuussa -93 näin muuten bändin ekaa kertaa livenä, Kultsalla. Oli hirvittävä pettymys, kun älysin keikan alussa, että oma suurin sankari Ingo ei olekaan rummuissa. Ei ollu nettiä silloin, (enkä silloin seuraillu mitään kv-metallilehtiä tms.) ni enhän miä tiennyt, että Abdel-Nabi oli tuuraamassa.
Jari: Oletko seurannut yhtyeen touhuja myös Andi Derisin aikana?
Niko: Kyllä. Omasta mielestä albumien osalta Master of the Rings (1994) ja Time of the Oath (1996) on Keepereiden ohella Helloweenin toinen kultakausi. Hirvittävän kovia biisejä molemmat levyt täynnä.
Muistan edelleen elävästi kun bändikaveri Pirkan kanssa kuunneltiin Master of the Ringsiä ekaa kertaa meidän olohuoneessa. Oli aivan järisyttävä meininki, kun todella jytisi Chameleonin jälkeen! Näiden mainittujen levyjen lisäksi Deris-aikakaudelta kovimmin itselle kolisee The Dark Ride ja 7 Sinners. Näissä suosikeissa ehkä näkyy se, että bändin hieman raskaampi ilmaisu on osunu itelle kovemmin kuin se ”Happy-happy Helloween”. Myöhemmilläkin levyillä on runsaasti todella hyviä biisejä, kokonaisuudet ei ehkä ole sitten ihan kantaneet. My God Given Right oli sitten eka levy, jota ei löydy – vieläkään – levyhyllystä fyysisenä tuotteena.
Live-hommista pitää muuten sanoa, että Derisin aikakaudella kova keikka oli Time of the Oath -kiertueen Tavastian veto huhtikuussa 1996. Rikos lienee vanhentunut, sinne pääsin väärennetyllä lukiolaiskortilla (!) sisään, oikeasti ikää oli vasta 17. Myös Keeper Legacy ja Gambling With the Devil -kiertueiden keikat Kaapelitehtaalla iskivät kovaa, varsinkin jälkimmäinen.
Hmm…Ehkä albumi on pitkälti sellainen kuin odottaa saattoi.
Jari: Uuteen levyyn; miten tyytyväinen olet seitsikon aikaansaannoksiin?
Niko: Hmm…Ehkä albumi on pitkälti sellainen kuin odottaa saattoi. En tiedä miten paljon biisivalintoihin on vaikuttanut muut kuin bändin jäsenet, mutta hieman maistuu liian varman päälle pelaamiselta. Levy-yhtiön suuri taloudellinen panostuskin on voinut vaikuttaa asiaan. Vaikka mukana on todella hyviä biisejä, niin usea kappale on myös Helloween-asteikolla melko taskulämmintä peruskauraa. Itselle biiseistä kolisee kärkenä Skyfall, Angels, Fear of the Fallen ja myös Best Time kaikessa poppiudessaan toimii. Out for the Gloryyn kun ois saanu edes pykälän vähemmän perus-kertsin, niin se ois ykköskategoriaa myös. Tykkään Robot Kingistäkin sävellyksenä, mutta sanoitukset hieman tökkii. Noh, eihän tuossa Skyfallissakaan mitkään lyyrisen mestariteoksen aiheet ole…hah!
Tykkään kyllä levystä, mutta kuten basistimme Zoukki totesi levystä yhden kuuntelun jälkeen: ”Olisin halunnut olla ilahtuneempi”.
Tuotannosta täytyy sanoa erikseen, että itseäni harmittaa lopputulos siinä mielessä, että hirveästi mainostivat sitä analogista äänittämistä ja alkuperäisiä studioita jne. Samat rumpusämplet paukkuu kuin edellisilläkin Bauerfeind-tuotannoilla. Olisin toivonut hieman orgaanisempaa lähestymistä, Charliesta voisi bändi luopua seuraavalle lätylle, jos minulta kysytään (kuten ihan varmasti kysytään…). Äijille voisi vinkata, että esimerkiksi Suomesta löytyy aika monta osaavaa tahoa, heh!
Jari: Olet rumpalimiehiä, mutta oletko samaa mieltä, että uuden levyn parasta antia ovat kitarasoolot ja kitaratyöskentely ylipäätään?
Niko: Onhan siellä hyvää kitarointia. Kitaratkin vähän ois voinut olla tuotannossa jytkymmät. Kyllä itselle päärooliin nousee laulusuoritukset. Kiske on edelleen aivan jäätävän ihanan mahtava. Skyfallin pöhkösanoituksetkin voi melkein unohtaa, kun ”The Voice” antaa palaa. Myös Best Timen kertsi lepää aika lailla Kisken äänen varassa. Myös Andi vetää todella rautaisesti, ja Kisken vastapainona rajumpi tulkinta tekee erittäin hyvää. Ja taas muistutusta siitä, että Andi on tosi monipuolinen laulaja. Kaitsun (Kai Hansen toim.huom.) lauluosuudet on aika vähissä, mutta kyllähän vanhan kiljukähisijän tunnistaa!
Rumpaliuden kun mainitsit, niin nykykannuttelija Danista on sanottava, että mieshän on kuin sveitsiläinen kello. Muilla bändiläisillä on varmasti hyvä ja tukeva pohja mihin soittaa livenä, mennään ikään kuin takuuvarmasti koko ajan. Miinuspuolella sitten se, että ei voi puhua samana päivänä verrattuna Ingon grooveen, tai Ulin tekniseen briljeeraukseen.
Jari: Kiitos vastauksista ja kaikkea hyvää + tsemppiä levyntekoon!
Niko: Kiitos itsellesi, palajamme!
Kommentointi suljettu.