Power metallin uranuurtajien painokkaasti nimettömäksi jätetty albumi on seitsemän miehen voimalla kasattu magnum opus. Koska yhtyeen paluu albumimuodossa, seitsenhenkisenä on tämän vuoden suurin juttu metallimaailmassa, niin arvostelukin tulee kahdessa osassa; part I ja part II.
Helloween nousi railakkaan melodisella heavyllaan suureen suosioon jo 1980-luvun jälkipuoliskolla. Genren klassikkoalbumit, Keeper of the Seven Keys Part I ja Part II nostivat sen Iron Maidenin ja muiden silloisten heavyjättien vanaveteen. Menestys toi kuitenkin mukanaan paineet ja sisäiset ristiriidat. Niiden seurauksena albumien taso laski ja miehistönvaihdokset seurasivat toisiaan.
Kitkaa tuntui olleen jo 1980-luvun puolella, perustajajäsenen ja alkuvuodet yhtyeessä laulaneen, kitaristi Kai Hansenin häivyttyä omille teilleen. Mies on sittemmin tehnyt hienon, yli 30-vuotisen uran Gamma Ray-yhtyeensä keulilla. Laulaja Michael Kiskekin lähti vuonna 1993 epäonnistuneen Chameleon-albumin jälkimainingeissa ei laulajaksi Iron Maideniin vaan suorittamaan useamman vuoden mykkäkoulututkintoa pääaineenaan ”heavy-rock on saatanasta”.
Kisken ja Hansenin paluun motiiveja vuosikymmenien poissaolon jälkeen on arvuuteltu mediassa ja fanienkin keskuudessa. Oma ylevä ajatukseni on, että vanhat erimielisyydet on selvitetty, jotta tilaa on saatu toverillisuudelle ja inspiroituneelle energialle tehdä jälleen uutta musiikkia yhdessä. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että Helloweenin ja Gamma Rayn viimeisimmät levyt ovat olleet helposti unohduksiin painuvaa paikallaan polkemista. Michael Kiskekin on poukkoillut viime vuodet milloin missäkin projektissa, paikkaansa etsien. Piristysruiske koko köörille oli siis paikallaan. Kisken ja Hansenin lisäksi Helloweenin 2021 muodostavat laulaja Andi Deris, alkuperäisjäsenet kitaristi Michael Weikath ja basisti Markus Grosskopf, sekä hieman nuorempaa sukupolvea edustavat, mutta pitkään mukana olleet kitaristi Sascha Gerstner ja rumpali Daniel Löble.
Vaikka yhtye haastatteluissa on kehuskellutkin, kuinka saumattomasti seitsikon yhteistyö alusta alkaen on sujunut, niin arvelen egohaarniskojen aluksi kuitenkin kolahdelleen, kun kolmen kitaran lisäksi lauluosuuksiakin on alettu kolmeen pekkaan jakamaan. Kolme + kolme taktiikka on saattanut uurtaa myös studiotiimin otsaryppyjä, kun melkoinen määrä tavaraa on pitänyt äänittää ja miksata instrumenttien erottelevuuden tai yleissoundin kärsimättä. Vaikka ääniraitoja on ollut jo lähtökohtaisesti tavanomaista enemmän, niin turboahdettu äänimaailma pysyy onneksi kasassa ja soundit iskeytyvät uskottavasti ja terävästi kuulijan kuuloluihin ja koko kroppaan.
Kaikesta paistaa läpi, että albumin tekoon on käytetty paljon aikaa ja rahaa. Kappaleet ovat täynnä pieniä yksityiskohtia, efektejä, sekä suuria paisutteluja enkelikuoroineen ja orkestraatioineen. Myös levy-yhtiön suunnalta on kerrottu, että erikoiskokoonpanon albumiin on panostettu enemmän, kuin mihinkään aiempaan yksittäiseen Nuclear Blastin julkaisuun. Mikäs siinä on satsaillessa, kun näin raikkaan ja onnistuneen levyn onnistuivat porukalla tekemään, mutta siitä arvostelun seuraavassa osassa. Stay tuned!
Kommentointi suljettu.