Ghost liihottelee kritiikin ja kaiken maallisen yläpuolella. Letkeyttä, suoraviivaisuutta ja retroilua on aiempaa enemmän, mikä raikastaa ja keventää kuuntelukokemusta. Skeletá on loistava albumi!
Ghost-universumissa on kaikki enemmän kuin hyvin. Kappaleet ovat tarttuvia, visuaalisuus on huikealla tasolla ja sounditkin ovat parasta mitä rahalla saa. Yhtye herättää myös edelleen intohimoja. Monet hevipuritaanit (salaa yhtyettä kuunnellen) vastustavat poppiflirttailua henkeen ja vereen. Suurin osa taas ei välitä hittojakaan, vaan fanittaa genrerajoista välittämättä. Myös salaperäisyyden harso ”laulajavaihdoksineen” on pysynyt yhtyeen yllä, vaikka Tobias Forge on aikoja sitten omana itsenään julkisuudessa tekemisiään puinut. Skeletálla Forge on selkeästi halunnut luoda väsyneen ja kummallisen oloisen Melioran vastapainoksi iloisempaa ja ilmavampaa tunnelmaa, mikä alla olevasta kappalekohtaisesta perkaamisestakin esille tulee. Liian outoja kappaleita ja omituisia välisoittoja ei tällä kertaa ole mukana ensimmäistäkään.
Peacefield: Useampaan osaan jaettu, moniulotteinen ja mielenkiintoisen draaman kaaren omaava kappale. Ei tyypillisin levyn avaus, mutta johdattelee kivasti mystisen hämärään albumin maailmaan. Taattua Ghost-laatua ja yksi levyn parhaista biiseistä.
Lachryma on ”Perinteisempää” Ghostia. Eikös tämä kuulosta jo kertaalleen sävelletyltä Ghost-kipaleelta. Hyvä ja tarttuva groovepala kuitenkin.
Ensimmäisenä singlenä julkaistu Satanized jätti alkuun vaisun ja hieman tylsän oloisen vaikutelman. Useamman kuuntelukerran jälkeenkään ei suurempia tunnekuohuja herättele. Sellaista ihan ok perustekemistä.
Guiding Lights on perinteisempi kaunis rock balladi, joka yllättää ainoastaan lyhyellä kestollaan. Vähän päälle kolmeen minuuttiin on kuitenkin saatu ympättyä kaikki tarvittava.
Surumielinen pianomelodia avaa De Profundis Borealiksen, purkautuen lähes välittömästi reippaaseen riffitulitukseen. Tästä menopalasta tulee takuulla Ghostin konsertteihin yksi juhlituista menopaloista. Nyt ollaan lähellä sitä sulan metallin ydintä, jossa parhaat rock-kappaleet majailevat. Loistavaa!
Niin ikään suoraviivaisempi ja iloisempi Cenotaph polkaistaan 1970-luvun Judas Priestin riffillä liikkeelle. Itse kappale voisi sopia modernimman ajan UFOn tai Status Quon repertuaariin. Perhanan hyvä myös tämä!
Hieman rauhallisempana jyräävä Missilia Amori kietoo Ghostin 1980-luvun tanakkaan stadion rockiin. Ei ehkä kahden edellisen kappaleen veroinen täysosuma, mutta ajaa asiansa. Sanoitukset hieman kornin oloiset, mutta nekin osuvat kappaleen tunnelmaan.
Marks Of The Evil One sopisi rakenteensa ja melodioidensa puolesta Ozzy Osbournen Ultimate Sin albumille. Tämä saattaa olla yksi levyn piilohiteistä, joka vaatii useita kohtaamisia tullakseen tutummaksi.
Ylipirteä kilkuttelu laittaa tanssijalan vipattamaan, eli nyt ollaan todella kaukana Ghostin alkuaikojen synkistelyistä.
Tähän mennessä selkeimmin kasarin suuntaan kurkistelee puolestaan Umbra. Synasoundit, komppi, cow bell, tässä on kaikki! Tämän täytyy olla puoliksi vitsi. Ylipirteä kilkuttelu laittaa tanssijalan vipattamaan, eli nyt ollaan todella kaukana Ghostin alkuaikojen synkistelyistä. Soolo-osuus on myös mainitsemisen arvoinen. Jopas on musikaalisen häröä menoa.
Excelsis on jatkumoa Ghostin nyyhkyballadien vitjassa. Tämä taas voisi osua musiikillisesti jonnekin Uriah Heepin 1970-luvun puolivälin tunnelmiin. Pikkuhiljaa mahtipontisemmaksi kasvava kokonaisuus ei sen ihmeemmin säväytä, vaikka hienosti tehty kappale onkin.
Skeletálla Forge taustapiruineen on siis peruutellut ajassa taaksepäin, eli miehen tarinointi Scorpionsin kasarimenosta ei ollut aivan tuulesta temmattua. 1970- ja 1980-luvuilta haettu yleisfiilis ja suoraviivaisemmat upeat biisit vievät Skeletán omalla Ghost-albumien ranking-listalla aivan sinne terävimpään kärkeen.
Kommentointi suljettu.