Tobias Forge on lähtenyt Imperalla etsimään totuutta paikoitellen uusilta musiikillisilta poluilta. Vaikka maisemat ovat Ghostin toimiessa oppaana ennen kokemattomia, niin pitkän linjan rokkarit valtaa déjà-vu. Loiston ja krumeluurin alta alkaa harmillisesti kuulua myös loppuun kalutulla idealuulla paukutettavan rummun onttoa kuminaa.
Pääsin taannoin vierailemaan moninkertaisen rallin maailmanmestarin ultramodernissa autopajassa. Se kuuluisa Halleluja-hymni vain puuttui taustalta, kun tallin ovet avattiin. Missään ei näkynyt likatahroja, ei öljyläikkiä, ei hiekanmuruakaan. Kaikkialla oli vain valkeaa puunattua kuulautta. Seinältä olisi voinut ottaa mitkä tahansa työkalut aterimiksi ja ryhtyä tallin lattialle evästämään. Rakenteilla olleet ralliautotkin olivat kuin kirurgisessa toimenpiteessä. Ghost on tätä nykyä, kuin tuo maailmanmestarin paja. Rahaa on paljon, välineet, henkilökunta ja olosuhteet on optimoitu huipputuloksien takomiseen. Varmuudella niihin tullaan myös pääsemään, mutta rasvaiset trasselitukot, hikiset työhaalarit, puolityhjät kaljatölkit ja Pirellin kalenterikuvat puuttuvat. Kaikki on niin hemmetin steriiliä. Missä altavastaajan asenne, missä rock`n`roll?!
Edelliseen palokirjoituksen jälkeen oivaltaa paremmin, jos mainitsen Imperan olevan ”loistava” albumi. Soundit on hiottu täydellisiksi, erottelevuus on huippuluokkaa ja jytinä tuntuu tarvittaessa naapureille saakka, mutta ytimessä on jotain häikkää. Tasaiseksi puunatulla polulla on lisäksi muutamia hankalasti kierrettäviä kiviä ja juurakoita. Pahiten kiville karahtaa levyn outolintu Twenties. Toisaalta sen nolot rytmittelyt, lapselliset sanat ja hankalasti seurattava kappalerakenne sopivat hyvin yhteen. Oikein sanaleikkiäkin on Tobias tapaillut sanoituksiin: ”And not fighting a war is for suckers (Kiss my) Assassinate (Assassinate)”. Ideaköyhyyskin häiritsee, sillä muutamat kappaleet kiertävät alusta loppuun samaa kehää. Hyvänä esimerkkinä Watcher in the Sky, jonka kertosäettä hoetaan luuppina ärsyttävyyteen saakka.
Levyn aloittavan metallicamaisen intron jälkeen ensimmäisenä kappaleena kuultava Kaisarion kuulostaa muutama vuosikymmen sitten pinnalla olleiden kitarasankareiden instrumentaalimenobiisiltä. Useassa muussakin kappaleessa kurkotellaan 1980-luvun jättiläisten (Toto, Van Halen yms.) suuntaan. Luulisi, että Ghostin kuulijakunta olisi nuorempaa, eikä kyseisen aikakauden musa olisi kovinkaan tärkeä juttu heille. Toisaalta vähän käytetyt melodiat ja riffit saattavat mennä tuoreemmille korville uusina läpi. Itse en ole koskaan mikään suuri AOR-fani ollut, eikä Ghostin muhkeuttamanakaan kylmiä väreitä aikaiseksi saatu.
Jäljelle jäävät perinteisemmät Ghost-biisit, kuten Hunter`s Moon ja Call Me Little Sunshine ovat albumin parhaimmistoa. Varsinkin ensin mainittu ei ensikuulemalta ollut mikään tajunnanräjäyttäjä, mutta pikkuhiljaa sekin on toimivammaksi hiiviskellyt. Myös levyn päättävä Respite on the Spitalfields kuuluu albumin onnistumisiin. Se erottuu albumin muun materiaalin seasta kunnianhimoisempana teoksena, yhdistellen hienosti Black Sabbathia ja kepeämmän osaston Dream Theateria.
Näyttää siltä, että Tobias Forge on saavuttamassa suosiossaan saturaatiopisteensä. Näyttämisen halun ja nälän tilalle on tullut ison rahan ja globaalin menestyksen kylläisyyttä. Jostain syystä mieli askartelee yhtymäkohtia U2-yhtyeen ja Ghostin urien välille.
Näyttää siltä, että Tobias Forge on saavuttamassa suosiossaan saturaatiopisteensä.
Jospa seuraava laulaja toisi taas uutta pontta ja oikeansuuntaista yllätyksellisyyttä Forgen valtakuntaan.
Kommentointi suljettu.