Säilyykö yhtyeen identiteetti, vaikka sen jäsenet vaihtuvat? Tokyo-kvartetin alkuperäisjäsenet olivat kaikki japanilaisia, jotka opiskelivat Yhdysvalloissa Juilliard School of Musicissa. Vain alttoviulisti Kazuhide Isomura pysyi mukana loppuun asti. Ensiviulisti vaihtui neljästi, kakkosviulisti ja sellisti kumpikin kerran. Nelikossa on siis soittanut yhteensä kymmenen muusikkoa, muun muassa Mihail Kopelman, joka sitä ennen oli maineikkaan venäläisen Borodin-kvartetin priimas.
Identiteettikysymys tuli vastaan, kun jäljelle jääneet kaksi japanilaisjäsentä päättivät lopettaa. Suonenisku oli liian iso, jotta olisi löydetty nopeasti soveliaat korvaajat ja saatu soittokulttuuri jatkumaan yhtenäisenä. Matkansa varrella Tokyo-kvartetti keräsi monet kehut, levytti pariinkin kertaan keskeisen kvartetto-ohjelmiston ja sai soittimikseen neljä Stradivariusta, jotka olivat kuuluneet 1800-luvulla ”viulun paholaiselle” Niccolò Paganinille.
”Tokyo-kvartetti
sai soittimikseen
neljä Stradivariusta.”
Miksihän tallennetta pidettiin hyllyllä niin kauan? Niin tai näin, jäähyväislevyksi se on onnekas veto, sillä seitsemän vuotta sitten yhtye oli vielä parhaassa vedossa. Suomen-vierailulla 2010 soitto alkoi jo olla varsin leppoisaa. Levyllä erityisesti ikäpresidentti Isomuran leveästi laulava, jopa dramaattinen alttoviulu säväyttää. Sillä on keskeisiä, väkeväeleisiä sooloja kummassakin kvartetossa. Ei siis mikään seinäkukkanen, joten alttoviuluvitsit voi unohtaa.
Antonín Dvořák sävelsi jousikvarteton nro 12 ollessaan konservatorion johtajana New Yorkissa. Siitä lisänimi Amerikkalainen. Musiikissa saattaa olla intiaanisävelmien tai negro spirituaalien häiveitä, mutta ennemminkin siitä kuultaa ikävä Böömin kotimaisemiin. Kolmannessa osassa lintuharrastaja Dvořák tiettävästi matki amerikkalaisen tulitangaran laulua, suuresti tyylitellen ja tanssiksi muuttaen, niin ettei sitä suoranaisesti linnun ääntelyksi aavista. Tokyo-kvartetti tekee täyteläisen tulkinnan, joka rajuimmillaankin säilyttää pyöreän leppeyden.
”Monikanavaisena jousikvartetti
kuulostaa erityisen mehukkaalta.”
Bedřich Smetanan jousikvartetossa nro 1, lisänimeltään Elämästäni, yhtye terästäytyy tuikeammaksi. Omaelämäkerrallinen musiikki antaa aiheen kohtalokkaampiin vetoihin ja suurempiin tunnevaihteluihin. Toisen osan polkka keinahtelee takapotkuisen haitarin palkeita matkien. Viimeisen osan hilpeän menon katkaisee korkealla vinkuva viulun sävel. Loppuvuotensa Smetana kärsi tinnituksesta, joka oli merkki alkavasta kuuroudesta. Hoitamaton kuppa (penisilliini keksittiin seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin) vei säveltäjän lopulta mielisairaalaan.
Monikanavaisena jousikvartetti kuulostaa erityisen mehukkaalta. Yhteissointi on muhkeaa samalla kun tekstuuri hengittää pienissä sisäisissä vivahteissaan. Smetanan kvarteton hitaan osan aloittava pateettinen sellosoolo on paraatiesimerkki siitä, kuinka surround-ääni saa yksittäisenkin soittimen kukoistamaan.
Kommentointi suljettu.