Italialainen Domenico Scarlatti palveli Espanjan hovissa 1700-luvulla. Hän viihdytti kuningatar Maria Barbaraa improvisoinnillaan, mutta ei aina välittänyt merkitä soittamaansa muistiin. Kuningatar oli itsekin erinomainen soittaja ja lupasi maksaa hovimuusikkonsa pelivelat, jos saisi improvisaatiot nuotteina paperilla. Näin saatiin valtavaan joukkoon vielä lisää muutama sonaatti, joita yleisimmin käytetyn Kirkpatrickin luetteloinnin (K) mukaan on yhteensä 555.
Scarlattin sonaatit ovat lyhyehköjä, useimmat vain muutaman minuutin pituisia. Ne jakaantuvat yleensä kahteen puoliskoon, jotka soitetaan kahdesti. Lyhykäisyydestään huolimatta niissä riittää vauhtia ja eloa. Värikäs espanjalainen elämä raikuu kitaranrämpytystä matkivina sointuina ja räväköinä tansseina. Alakuloiset sävyt ovat elegantteja ja aistikkaasti laulavia.
Pianolla on oikeastaan turha jäljitellä cembaloa. Niinpä Jevgeni Sudbin tuntee itsensä vapaaksi ja paikoin suorastaan hurjastelee runttaamalla bassoa, paukuttelemalla sointuja ja kiihdyttämällä vauhtia mahdottoman rajalle. Pariin otteeseen rempseys uhkaa jo kääntyä itseään vastaan. Mutta ne ovat ohikiitäviä hetkiä.
”Hauskanpitoa, akrobaattista
pilailua taiteella ja taidolla.”
Reipasta huumoria tapaa harvoin klassisessa musiikissa, mutta Scarlattin sonaatit ovat mitä suurimmassa määrin hauskanpitoa, akrobaattista pilailua taiteella ja taidolla. Päällisin puolin yksinkertaiset kappaleet ovat monipuolisesti vaihtelevia ja suovat rohkealle tulkitsijalle herkullisia mahdollisuuksia. Voi kuvitella kuulevansa flamencoa, kastanjettien napsahtelua, kengänkantojen kopinaa ja rumpujen kumahduksia. Cante jondo, flamencon valittava laulutyyli, ja maurilaiskulttuurin arabialaiset sävyt häivähtävät siellä täällä.
Yllättäen levy alkaa ankaran kuuloisella fuugalla K417, jonka töksähtävä teema saa pian vauhtia vilistävistä juoksutuksista. Seuraa laulavan mietteliäs sonaatti K208, kunnes päästään tutumpaan Scarlatti-hittiin, trumpettifanfaareja hyppien jäljittelevään ilotteluun K159. Saman nuotin hyvin nopea toistaminen, repetitio, oli Scarlattin käyttämä tehokeino. Siitä villein esimerkki kuullaan sonaatissa K141, jossa Sudbin naputtaa samaa kosketinta noin kuusi kertaa sekunnissa samalla rämäytellen vasemmalla kädellä säestyssointuja.
Hyvä esimerkki repetitio-efektistä on sonaatissa K455. Levyllä sitä ei ole, mutta Youtubesta löytyy Sudbinin hiukan hillitympi versio:
BIS:n monikanavaiset pianoäänitykset ovat alalla parasta. Vasarointia, laulavuutta, lämpöä, ilmavuutta ja briljanssia on juuri sopivassa suhteessa. Litistyneen stereon sijasta vajaan kolmen metrin mittainen Steinway kuulostaa luonnollisen kokoiselta eli isolta. Ja vaikka on kyse hovissa helkkyneestä barokkimusiikista, isoa se on Sudbinin lennokkaassa käsittelyssä.
Kommentointi suljettu.