Lähes 20 vuotta kului aikaa edellisestä sooloalbumista. Useammista, osin matkan varrella haudatuista projekteista ja biisiaihioista on Maiden-legendan uutukainen kasailtu. Sisältäen sykähdyttäviä hetkiä, mutta myös suvantoja.
Bruce on haastattelussa viitannut vanhaan kiinalaiseen sanontaan; ”may you live in interesting times”. Onhan tässä itsekin viisi mielenkiintoista vuosikymmentä maapallon pyörimistä ihmetelty. Mielenkiintoisia ja elämänkokoisia asioita näyttää Dickinsonille, ainakin ulkopuolelta tarkasteltuna tapahtuvan vuodessa sen verran, mitä itsellä vuosikymmenessä. Iron Maideniin paluun jälkeen on miehellä mainetta ja kunniaa riittänyt, mutta siviilipuolella on ikäviäkin tapahtumia kohdalle osunut. Nyt kaikki näyttäisi olevan parhain päin, ja aikaa, sekä keskittymiskykyä on vihdoinkin riittänyt sooloalbumin valmiiksi saattamiseen.
The Mandrake Project on useasta eri sessiosta ja osin hylätyistäkin projekteista kasaan harsittu albumi. Kuulostaa, että Brucen laulusuorituksetkin olisi useamman vuoden ajanjaksolla, ennen ja jälkeen sairastumisen nauhalle kiekaistu. Korkealta ja kovaa ei enää juurikaan vedellä, vaan laulu on lopullisesti asettumassa turvallisemmalla keskialueella suoritettavaksi tarinankerronnaksi. Pitkään Brucen kanssa yhteistyötä tehnyt Roy Z on taitava kaveri soittamaan ja Brucen ideoita nauhalle taltioimaan, sekä hyvällä tavalla entisaikojen rock-suuruuksien ja modernimpien metallibändien soundimaailmoja yhdistämään, mutta Adrian Smith olisi tuonut albumille hurjan määrän tyylikkyyttä ja rauhallista eleganssia. Harmi, kun mies ei ole tällä kertaa levyprojektiin mukaan lähtenyt.
Vaikka ensimmäisten kierrosten aikana tuntui, että albumi ei ota tuulta alleen, niin The Mandrake Projectin kanssa ei silti kannata luovuttaa, sillä useat kappaleet paljastavat ytimensä vasta kuuntelukertojen myötä. Meinasin kirjoitella pidemmältikin, mutta taitaa ko. kaveri olla kaikille sen verran tuttu, samoin musiikkinsa, että ei oikein mitään uutta ja ihmeellistä ole tällä kertaa kerrottavana. Hieno mies, hienoa musaa. Arvostan! Laitetaan kuitenkin vielä kappalekohtaiset arvosanat (4-10 asteikolla.)
Afterglow of Ragnarok: Ensimmäisenä singlenä julkaistu tukeva ja rullaava synkistely, joka tuntuu kestävän kuuntelua hyvin. Laulun alas miksaaminen hieman häiritsee, muuten ei valittamista. Arvosana 9-.
Many Doors to Hell: Onkohan tutut laitelleet Tobias Forgelle tekstiviestejä biisin kuultuaan. Melko häpeilemätön poppiviisuhan tämä, mutta hyvä sellainen. Myös kasariskorpparit lähettää terveisiä. Arvosana 8½.
Rain on the Graves: Erilainen lähestymiskulma. 1970-luvun bluesahtavan hard rockin (Kiss, Alice Cooper, Black Sabbath) ja osin Johnny Cashin mieleen tuova kipale jää etäiseksi ja resonoimattomaksi. Biisin loppupätkä on suorastaan huono. Arvosana 7-
Resurrection Men: Tällä hetkellä suosikkini. Bruce Dickinson-taikaa parhaimmillaan. Moniulotteinen ja polveileva, säilyttäen jännitteen alusta loppuun. Outlaws-tyylinen western rock on virkistävää vaihtelua jyrisevien kitaroiden tilalla. Laukkakomppi ja pintaan miksattu basso ovat niin ikään onnistunut kombo. Keskivaiheilla tempoa pudotellaan peräti Black Sabbathmaisiin tunnelmiin. Arvosana 10-.
Fingers in the Wounds: Tuttua Dickinsonin soolokamaa. Itämaista vibaa hienoine orkestraatioväliosineen. Olisi toiminut pidempänä versiona levyn päätösbiisinä Sonata (Immortal Belovedia) paremmin. Arvosana 9-.
Eternity Has Failed: Alun perin Dickinsonin biisi, joka napattiin Maidenin levylle ja nyt pienillä muutoksilla jälleen Dickinsonin käytössä. Hyvä ja tarttuva kipale, joka on faneille tietysti jo tuttu. Rainbown suuntaan nyökkäävästä kiipparisoolosta plussa päälle. Arvosana 9+.
Mistress of Mercy: Skunkworksin mieleen tuovaa ”grungempaa” Brucea. Sävellyksenä ”ihan ok”. Tällä kuulee Brucen kamppailun ikääntymistä ja sairauden aiheuttamia pysyviä häikkiä vastaan. Arvosana 8.
Face In the Mirror: Menee lähelle Dickinsonin soololevyillä kuultuja puoliballadeja. Vahvaa tulkintaa, mutta omien aiempien biisien sävelkulkujen läheltä liippailu häiritsee. Arvosana 8.
Shadow of the Gods: Yllättävällä tempomuutoksella varustettu jylhä kappale, joka nousee levyn parhaimmistoon. Arvosana 9-.
Sonata (Immortal Beloved): Pikkuisen junnaava omaan makuun. Puhelauluosuudet luovat toki eeppistä tunnelmaa, mutta viimeiseksi paisutteluksi laimeahko. Arvosana 7½.
Kommentointi suljettu.