Suljen silloin tällöin konsertissa silmäni ja kuvittelen kuuntelevani hifi-laitteistoa. Kun nyt olen musiikin alkulähteellä, ottaisinko tällaiset hifit kotiini? Tulos yllättää usein: en ottaisi.
Hifi-termein sointikuvassa paljon epätäydellistä. Salista ja istumapaikasta riippuen sointi saattaa olla etäinen tai johonkin päin vinksallaan. Soittimien paikallistettavuus on epämääräinen ja vaelteleva. Saliheijastuksia tulee yltympäri yllättävistä suunnista. Kun jälleen avaan silmäni, hifi-termein haitaksi luokittelemani ominaisuudet heräävät takaisin eloon dynaamiseksi, syleileväksi ja läsnä olevaksi kokemukseksi. Saa oikein kylpeä musiikin sisällä, ja sen on parasta niin.
Tällaisessa käänteisessä hifi-kokeessa käy kouraantuntuvasti selväksi, että kotihifi on kaukana elävästä elämästä. Siistittynä ja standardisoituna se on täysin oma maailmansa. Stereon kapeaan kurkistusluukkuun verraten monikanava on pieni askel elävän elämän suuntaan, vaikka useissa hyvissäkin surround-äänitteissä asiat loksahtavat epärealistisen siististi lokeroihinsa.
Levyn orkesteri, Alankomaiden filharmoninen orkesteri, on saanut äskettäin Amsterdamissa uuden kotisalin NedPhO-Koepel, jonka kupolimainen tila on muunnettu käyttötarkoitukseensa 90 vuotta vanhasta kirkosta. Kirkkomaista kaiuntaa on kesytetty akustiikkakatoksella, joka sijaitsee orkesterin yläpuolella kupolin kohdalla.
Levyllä orkesterin sointi on tukeva, resonoiva ja täyteläinen. Tulee vaikutelma todellisesta konserttitilanteesta, joka ei sorru liialliseen analyyttisyyteen. Kohtalaisen etäiselle istumapaikalle äänet kantautuvat yhtenäisiksi sulautuneina. Silti musiikin yksityiskohdat eivät suttaannu, vaikka ne eivät esiin erityisesti pistäkään. Ne kelluvat kauniisti muhevan äänivirran pinnalla.
Kamarimusiikin orkesterisovituksista Johannes Brahmsin pianokvartetto op. 25 on yksi soitetuimmista. Musiikkia 1900-luvun alussa uudistanut Arnold Schönberg oli juuriltaan konservatiivi, joka piti kiinni traditiosta, vaikka heittikin duurit ja mollit romukoppaan astuessaan atonaalisuuden tielle. Schönberg orkestroi pitkälti Brahmsin hengessä, vankkaan ja omalla tavallaan hellyttävän jähmeään tyyliin. Suurin ero on lyömäsoittimissa, joista ksylofoni ei kuulunut Brahmsin työkalupakkiin. Se kilkuttelee vinhasti finaalin mustalaisrytmeissä.
”Laulavat melodiat kietoutuvat
pehmeisiin väreihin.
Hitaassa osassa nousevat yllättäen
sotaisesti paukkuvat rytmit.”
Alankomaiden filharmoninen orkesteri soittaa Marc Albrechtin johdolla sydämeenkäyvän lämpimästi. Laulavat melodiat kietoutuvat pehmeisiin väreihin. Hitaassa osassa nousevat yllättäen sotaisesti paukkuvat rytmit.
Levyn erikoisena lisänä on Schönbergin oma sävellys Begleitmusik zu einer Lichtspielszene (Elokuvakohtauksen säestysmusiikki). Juutalaisena Hitleriä paennut Schönberg päätyi lopulta Hollywoodin maisemiin. Mykkäfilmin loppuaikoina häneltä pyydettiin elokuvamusiikkia, mutta koska Schönberg ei sallinut tahtiakaan muutettavan filmin tarpeisiin, hän teki musiikin ilman elokuvaa. Yhdeksänminuuttinen teos väreilee ekspressionistista jännitettä, uhkaa ja pelkoa.
Kommentointi suljettu.