Kun googlaa Johannes Brahmsin kuvaa, silmiin rävähtää kymmenittäin tuuheita partanaamoja, näkyy siellä tukeva mahakin. Vanhan Brahmsin – vanhanpojan – pönäkkä kuva dominoi myös mielikuvaa hänen musiikistaan, eikä aivan syyttä. Brahms oli mestari sommittelemaan monitasoisin sävelpunoksin lujitettuja rakenteita, jotka soivat jämäkästi ja kohtuudessa pysytellen.
Brahmsin sinfoniat ja konsertot ovat länsimaisen musiikin vankinta kivijalkaa. Siksi on yllättävää, että lukuun ottamatta nuoruudessa sävellettyjä kolmea sonaattia muu pianomusiikki koostuu enimmäkseen lyhyistä kappaleista, jotka saattavat olla hyvin hempeitä, suorastaan ujoja. Brahmsilla oli syksyinen ja surumielinen puolensa, jota joku irvileuka on nimittänyt itsesääliksi.
Englantilaisen pianistin Jonathan Plowrightin soittotyyli on tyynen järkähtämätön. Leveään ja ulotteikkaaseen sointiin se sopii mainiosti. Brahmsilla mikään ei ole yhden kortin varassa, aina useampi asia on meneillään yhtaikaa. Tuleepa vastaan minkälaista nuottimassaa tahansa, Plowright kerii sen auki vakuuttavasti. Temperamenttia ja vikkelyyttä ei häneltä silti puutu.
Harvoin levytetty Muunnelmat unkarilaisesta sävelmästä opus 21/2 lähtee reippaasti askeltaen liikkeelle. Kuudentoista lyhyen valssin opus 39 joukossa on Brahmsin hellyttävimpiä melodioita, kuin lapsen liikuttavaa hyräilyä. Kahdeksan pianokappaletta opus 76 ja kuusi pianokappaletta opus 118 vaihtelevat tunnelmaansa myrskyisästä mahdikkuudesta kuiskaavaan herkkyyteen. Myöhäisempi opus kurkottaa jo 1900-luvun puolelle utuisessa, mutta salaperäisen syvästi soivassa impressionismissaan. Tämä musiikki ei tyrkytä itseään. Miniatyyrimuodot kasvavat tunnesisällöltään jättiläisiksi.
Koko koskettimistoa hyödyntävä, painokas ja monikerroksinen pianotekstuuri vaatii paljon sekä soittajalta että äänitykseltä. Ne molemmat ovat kunnossa. Monikanavaäänityksessä on juuri sitä tarpeellista auktoriteettia.
Kommentointi suljettu.