Tony Iommi koetti sinnitellä Tony Martinin kanssa musiikkimaailman myllerryksessä. Hankalaa oli, mutta monta ajattoman hyvää heavykappaletta tältäkin aikakaudelta löytyy. Eniten boksilta odotettiin aliarvostetun Forbiddenin uudelleen miksausta ja masterointia.
Martinin aika ja hautaanlasku
Sekopää Ozzyn, Gillanin, Dion ja Hughesin jälkeen on ollut oma työnsä löytää laulajaa, joka mainittujen legendojen joukkoon solahtaisi. Ray Gillenin kanssa studiotyöskentely ei lähtenyt toivotulla tavalla sujumaan, joten mies vaihtui lennossa Tony Martiniin. Martin ei legendaarisissa bändeissä hommattuja kannuksia omannut, mutta laulajana ja tulkitsijana mies löysi paikkansa. Miinusmerkkistäkin kritiikkiä tuli, sillä kokemattomuus toi pitkillä kiertueilla mukanaan mm. äänen kestämisen ongelmia.
David Coverdalenkin nimeä pyöriteltiin puolivakavissaan laulajaa mietittäessä
Showmiehistä puheen ollen, David Coverdalenkin nimeä pyöriteltiin puolivakavissaan laulajaa mietittäessä. Valkokäärmeen ”1987” albumin jättimenestys lopetti viimeistään moiset höpöttelyt. Itse en olisi osannut Coverdalea nähdä ja kuulla Black Sabbathin synkempien aiheiden tulkitsijana. Tuskin myöskään Iommi olisi antanut sanoja ”love” ja ”satisfaction” jokaiseen biisiin laittaa.
Ozzy Osbournen kohkaaminen vei tuolloinkin huomion Sabbath-universumissa, mikä korpesi Iommia melkoisesti. Metallimusiikin uusi sukupolvi ja alternative-bändit talloivat nekin 1990-luvulla vanhoja mestareita jalkoihinsa. Muuttunut toimintaympäristö haastoi Black Sabbathinkin kokeilemaan uusia virityksiä, mutta Body Countin kanssa nuijittu Forbidden oli huono valinta. Kritiikkimyrskyn siivittämänä neuvottelut Ozzyn kanssa käynnistettiin, ja eipä aikaakaan, kun ”Reunion” oli tulilla. Yksi harmillinen syy Martinin aikakauden lässähtämiseen oli albumien olematon promoaminen levy-yhtiön toimesta. Muualla maailmassa korkeita listasijoituksia ei irronnut, mutta Suomessa ne kuitenkin nousivat top kymppiin, tai sen tuntumaan.
Herran vuodet
Boksista löytyy neljä IRS levy-yhtiölle tehtyä albumia; Headless Cross vuodelta 1989, TYR 1990, Cross Purposes 1994 ja Forbidden 1995. Fanien keskuudessa ihmeteltiin ennakkoon, miksi Eternal Idolia ei otettu kokoelmalle mukaan. Kyseinen albumi julkaistiin vielä Vertigolle, eli poisjättämiseen ei sen suurempaa dramatiikkaa liittynyt.
Sivujuonteena mainittakoon, että Tyrrin ja ja Cross Purposesin välissä ilmestyi 1992 Dion kanssa julkaistu Dehumanizer. Iommi operoi kolmannen ja viimeisen kerran Dion kanssa Heaven&Hell-nimellä, julkaisten 2009 Dion joutsenlauluksi jääneen The Devil You Know-albumin. Viimeisemmästä Black Sabbathina julkaistusta Forbiddenista kuluikin vuosia melkoisesti, ennen kuin Ozzyn kanssa tehty ”13” näki päivänvalon.
Boksin lisämateriaali ei valitettavasti biisien muodossa sisällä mitään ennen julkaisematonta
Boksin lisämateriaali ei valitettavasti biisien muodossa sisällä mitään ennen julkaisematonta. Vain aiemmin sinkun B-puolena julkaistu Cloak & Dagger Headless Crossilta, sekä Japani-bonuksina julkaistut What´s the Use Cross Purposesilta ja Loser Gets it All Forbiddenilta on fanien iloksi mukaan lätkäisty. Boksista löytyy lisäksi 40-sivuinen kirjanen, kiertuelehti, sekä Headless Cross juliste.
Headless Cross
Mielestäni paras ja tasapainoisin Tony Martinin aikaisista albumeista, sekä yksi perinteisen raskaan rockin klassikoista. Kaikesta heijastuu, että levy on tehty hyvissä energioissa, ja sen kanssa on oltu tosissaan. Kävipä Queen-kitaristi Brian Maykin tyylikkään soolon When Death Calls-kappaleelle heittämässä. Cozy Powellin (ex. kaikki bändit) puuhalon paksuisilla kapuloillaan moukaroimat kompit ansaitsevat nekin tulla mainituiksi.
Keskeisimmät kappaleet: Headless Cross, Devil & Daughter, Nightwing, When Death Calls, Kill in the Spirit World.
Albumin arvosana (asteikko 1-10): 9
TYR
Väljästi viikinkimytologian ympärille kasattu, kestoltaan varsin lyhyt kokonaisuus. Periaatteessa ilman introja ja välisoittoja päästään noin puolen tunnin mittaan. TYR koetti olla modernimpaa sabbathia, mutta hieman puolitiehen soundin uudistaminen jäi. Muistelen ilmestyessään levyn olleen lievä pettymys upean Headless Crossin jälkeen.
Keskeisimmät kappaleet: Anno Mundi (The Vision), Valhalla, Feels Good to Me.
Arvosana: 8
Cross Purposes
Tämä välityön makuinen albumi ei säväyttänyt ilmestyttyään yhtään, eikä biisimateriaalin vaisuus korjaannu soundien parantamisyrityksilläkään. Kappaleet vaeltelevat ohi jättämättä juurikaan muistijälkeä. On kovasti koetettu tehdä menestyslevyä, mutta ajatukset ovat olleet jossain muualla, ja inspiroimattomuus paistaa läpi. Heavyrockin alennustila ja Dion kanssa toistamiseen riitaisissa merkeissä päättynyt yhteistyö ovat nekin vetäneet mieltä matalaksi.
Keskeisimmät kappaleet: The Hand That Rocks the Cradle, Cross of Thorns
Arvosana: 7 –
Forbidden
1990-luvun puolivälin rock oli äkkiväärää genresekoitusta pullollaan. Beck, The Smashing Pumpkins, Weezer, The Presidents of the United States of America, Garbage jne. hallitsivat myyntilistoja. Vielä muutamaa vuotta aiemmin areenat olivat täyttyneet perinteikkäämpien rock- ja heavybändien toimesta, mutta nekin, Iron Maidenia myöten, ajettiin klubien nurkkiin taistelemaan selviytymisestään.
Myös Iommi ajautui kokeilemaan alakulttuurien risteyttämistä. Yhteistyöhön valikoitunut Body Count oli periaatteessa heavybändi, mutta juuret tietenkin vankasti räppiskenessä. Kollaboraation tuloksena saatiin aikaiseksi albumi, joka sai suorastaan kauhistuneen vastaanoton. Body Count-kitaristi Ernie C:n tuottajaksi päästämistä pidettiin (epä)pyhänhäväistyksenä. Sounditkin olivat fanien mielestä Black Sabbath-albumille vääränlaiset. Myös ICE-T:n fiittaaminen Illusion of Powerilla aiheutti kiukuttelua. Uudistumista tarvittiin, mutta Forbiddenilla Tony Iommi monotti itseään sääreen. Olen silti ihmetellyt, miksi albumia vihataan kategorisesti vieläkin. Monta julmetun hyvää hevikappaletta on suotta vaiennettu kritiikkimöykän alle.
Iommi on vuosien varrella uhonnut, että jonain päivänä hän miksaa ja masteroi levyn sen kuuloiseksi, kuin hän sen olisi alun perin halunnutkin
Iommi on vuosien varrella uhonnut, että jonain päivänä hän miksaa ja masteroi levyn sen kuuloiseksi, kuin hän sen olisi alun perin halunnutkin. Hittolainen miten mahtavasti mies onnistuikin, sillä tämähän on kuin kokonaan uusi Black Sabbath albumi! Soundi on alkuperäistä huomattavasti kirkkaampi, erottelevampi ja ”hevimpi”. Siellä täällä on tehty pieniä muutoksia ja lisäyksiä itse biiseihinkin. Esimerkiksi nimikappaleseen on lisätty kitarajuttuja, jotka tuovat pikantin lisäyksen syvyyttä ja iskevyyttä. Jospa viimeistään tämä puunaaminen avaisi hevifaneille albumin syvintä olemusta.
Keskeisimmät kappaleet: Guilty as Hell, Forbidden, Get a Grip, Can`t Get Close Enough
Arvosana: 9 – (Alkuperäinen versio olisi ansainnut 8 -)
Loppusanat
Hienon kokoelman herättämät toiveet Black Sabbathin paluusta Tony Martin keulillaan jäänevät realisoitumatta, sillä mestari Iommikin on jo ikämies, eikä kroppakaan kuulemma enää kiertue-elämää kestäisi. Toivottavasti riffiarkustaan iloksemme jotain vielä kuitenkin taikoo, ennen kuin punainen Gibson hiljenee lopullisesti.
Kommentointi suljettu.