Olin 1990-luvun lopulla RAY:n veteraaniprojektin vetäjänä. Hirtehishuumori piti sodan kokeneen sukupolven taistelutahtoa yllä kuntoutussairaalassakin. 90-vuotias sotainvalidi Otto oli mukamas huolissaan alkoholin käytöstään, niinpä hän hakeutui johtajaylilääkärin juttusille tiedustelemaan, minkä verran ysikymppinen voi tintata, ettei kävisi huonosti. Tuttu lääkäri tiesi jermun erittäin märän historian, ja antoi vakavalla naamalla papalle seuraavanlaisen ohjeen: ”juo sinä kuule Otto sitä konjakkia niin paljon, että mahassa loiskaa!” Niin muikeaa ilmettä harvoin näkee, kuin Oton kasvoilla lääkärin ”tuomion” jälkeen.
Rick
Tony Iommi, Geezer Butler ja Ozzy eivät vielä 90-vuotiaita ole, mutta meriitit ovat kovimmat mahdolliset omalla sarallaan. Kenenkään ei tarvitse tälle kolmikolle tulla hössöttämään, että ei sitä heavyä tuolla tavalla rämpytellä, paitsi tuottaja Rick Rubinin. Vaikka risupartamiehellä huikea CV onkin, niin pitikö Black Sabbathillekin luennoida yhtyeen omasta menneisyydestä ja kehottaa palaamaan juurilleen?
”Pitikö Black Sabbathillekin
luennoida yhtyeen
omasta menneisyydestä.”
Liekö minkä verran Rubinin ansiota, sillä paluu/hyvästijättölevyn saldona on juurevaa ja erittäin raskasta bluesvetoista heavy rockia, kahdeksan kappaleen ja kolmen bonusraidan verran.
Olin jo valmis lyttäämään levyn ennakkoon väsyneiden pappojen nitrodiskona, mutta herra paratkoon, nythän jytisee ukkosrintaman lailla. Mikä parasta, albumi on ”grower”, eli se kasvaa kuuntelukertojen myötä. Jopa bonusbiiseiksi jätetyt huumevalistusveisu Methademic, itsetilitys Peace of Mind ja väärien messiaiden uskomisesta varoittava Pariah ovat vangitsevia teoksia. Mietin pitkään, mikä erottaa kyseisen kolmikon levyn muusta materiaalista ja sitten välähti, biisit ovat ”nuorekkaampia”, kuin varsinainen materiaali.
Ozzy, Tony, Geezer ja Brad
Maailman kahdeksas ihme on Ozzy Osbourne, tai se, että mies on elossa. Mystistä on myös, että Ozzy-käppäilyn lanseerannut höperö, joka löntysti pitkin jättiläismäisen kartanonsa käytäviä The Osbournes sarjassa laulaa uudella albumilla, siis oikeasti laulaa, paremmin, kuin vuosikymmeniin. Mitähän miehelle on lasiin kaadettu, jotta homma pysyy noin hienosti kasassa?
Musiikillinen anti levyllä on harkitun pelkistettyä. Lainarumpali Brad Wilk ryskää tarpeeksi uskottavasti, jotta sabbathmainen uhkaavuus saavutetaan. Butlerin basso groovaa tanakasti ja on miksattu todella pintaan. Sitten itse mestari, Tony Iommi. Mies taistelee syöpää vastaan ja siinä missä moni vajoaisi masennuksen suohon, mr Riffi tarttuu kitaraan ja langettaa loitsujaan yksi toisensa perään. Kitarasoolotkin ovat kuin kertomuksia kaiken nähneen muusikon pitkältä uralta. Varsinkin Ozzyn ja Iommin suorituksissa on kuultavissa hyviksi havaittuja pikkukikkoja vuosien varrelta.
Heavy rock
Black Sabbath kutsuu uudella levyllään kuulijat kiehtovalla tavalla musiikilliseen kotiinsa. Tietenkään levyllä ei ole kertakaikkisen mitään mullistavaa tai yllättävää, mutta onhan omaan kotiinkin kiva reissuilta palata, kun tietää että kaikki on tutusti ja turvallisesti omilla paikoillaan.
Suurin osa biiseistä on valioliigaa; groovemonsteri Loner, täysosuma Age of Reason, tarttuvan kertosäkeen omaava Live Forever, synkkänä bluesina vyöryvä Damaged Soul ja paskamaisen isän muistokappale Dear Father. Levyn aloituskaksikko God Is Dead? ja End of the Beginning ovat harmittavasti väkisin väännetyn oloisia ja ylipitkiä. Samoin bongojen tahdittama Zeitgeist lipuu Planet Caravanin vanavedessä isompaa muistijälkeä jättämättä. Useamman kuuntelukerran jälkeen oma suosikkini levyllä on maagisen hienon lopun omaava Age of Reason. Levyn päättävän Dear Fatherin outrona kuullaan tuttua ukkosen jyrinää, sadetta ja kirkonkellon heleää pauketta…alku on lopussa.
Kommentointi suljettu.