Leonard Bernstein pursusi hillitöntä, ekstroverttiä lahjakkuutta. Myös hänen amerikkalaisuutensa oli ylitsepursuavaa. Hänestä tuli radio- ja tv-ohjelmien tähti, seurapiiripalstojen käyteaine, amerikkalaisen musiikin vannoutunut lähettiläs, Broadway-musikaalien luoja, klassisen musiikin popularisoija, jazzin ja pop-musiikin ihailija, väsymätön juhlija ja New Yorkin filharmonikkojen ylikapellimestari 1958–69.
”Bernstein pelasti elokuva-
ja musikaalimusiikkiaan
konserttikäyttöön tekemällä
niistä orkesterisarjoja.”
Bernstein pelasti elokuva- ja musikaalimusiikkiaan konserttikäyttöön tekemällä niistä orkesterisarjoja. Taitava ja tehokas orkesterinkäyttö kuuluu päällimmäisenä. Myös rytmi ja tanssi ovat tärkeitä. Vastaparina on rakkauskohtausten romanttinen, hekumallinen melodisuus.
Sinfoniset tanssit West Side Storysta sisältää yhdeksän osaa, joista viime vuosina erityisen tutuksi on tullut venezuelalaisen Simón Bolívar -nuoriso-orkesterin encorena vetäisemä Mambo.
Youtubessa ei voi olla törmäämättä Bernsteinin Mamboon, josta tuli Simón Bolívar -nuoriso-orkesterin tavaramerkki. Show-meininkiä Liverpoolin filharmonikot eivät lähde matkimaan, vaan tekevät oman tulkintansa.
West Side Story on klassinen Romeo ja Julia -tarina, jossa sukujen välisen vihanpidon sijasta keskenään tappelevat newyorkilaiset nuorisojengit. Valkoisten amerikkalaisten jengin musiikki on jazzahtavaa ja puertoricolaisten lattarityyliä.
Sinfoninen sarja On the Waterfront on peräisin elokuvasta Alaston satama, jonka tähtenä hääräsi Marlon Brando. Tässä pahiksia ovat ammattiyhdistysgangsterit, joiden väkivalta saa viiltävän ja hakkaavan rytmisen muodon. Bernsteinin rytmit ovat valkoisen miehen rytmiä Gershwinin tyyliin. Musiikki hehkuu technicolor-väreissä. Syntinen saksofoni ja svengaava lyömäsoittimisto luovat oman tunnelmansa.
Kolme tanssimuunnelmaa baletista Fancy Free ja Kolme tanssikohtausta musikaalista On the Town kertovat väljästi ottaen samaa tarinaa, merimiehet hurvittelemassa vuorokauden mittaisella lomalla maissa. Kuullaan junttimaista mahtailua, yhteen kietoutunutta rakkausmusiikkia ja optimistista suurkaupungin tohinaa. Alkusoitto oopperasta Candide on yhtä touhotusta alusta loppuun.
Liverpoolin kuninkaallista filharmonista orkesteria johtava, ruotsalainen Christian Lindberg on alun perin pasunisti, joka levytti BIS:lle kaiken mahdollisen ja vähän mahdottomankin pasuunamusiikin. Siirtyminen kapellimestariksi on onnistunut mainiosti. Bernsteinin rytmit hän pitää tiukkoina ja big band -tyyliset vaskiriffit terävinä. Yltiöpäisen vauhdin takia Candide-alkusoitto jää hivenen hätäiseksi. Mambossa kukaan ei päihitä venezuelalaisia, mutta lähelle Lindberg orkestereineen pääsee.
Monikanavaäänityksessä on paljon enemmän ytyä ja läsnäoloa kuin Liverpoolin orkesterin vakiomerkille Naxokselle tehdyissä ylikapellimestari Vasili Petrenkon levyissä. Taas kerran huomaa, että äänitys on iso osa levyn laatuvaikutelmasta. Vieläpä niin, että äänityksen puutteita voi erehtyä luulemaan soiton puutteiksi. Mutta yhtälö ei toimi päinvastaiseen suuntaan. Hyvä äänitys ei paranna huonoa soittoa, vaan paljastaa virheet.
BIS:n äänitystiimin huomassa tärkeät lyömäsoittimet ja raikuvat vasket piirtyvät esiin tehokkaasti. Tiukkuudestaan huolimatta sointi ei ole onneksi pistävä tai ohut. Basso saisi olla syvempi ja muhevampi, mutta kiinteää auktoriteettia siinä silti on.
Kommentointi suljettu.