Arkkivihollisen pitkä ja osin siksakkiakin edennyt ura on saavuttanut yhden terävimmistä huipuistaan. Kokonaisuuteen on panostettu valtavasti. Biisit ovat loistavia ja visuaalinen puolikin kurkottaa kohti tähtiä.
Olen ilokseni havainnut bändin urakehitystä seuratessani, että Arch Enemy ei surkuttele, eikä selittele. Hommaa pusketaan eteenpäin suhdanteista, kokoonpanomuutoksista ja muusta paskasta huolimatta. Kolmekymmentä vuotta on jo sinällään pitkä aika pitää yhtyettä kasassa. Motivaation säilyttäminen ja jatkuva jokaisen osa-alueen kehittämien on sekin verenpaineita saattanut välillä nostella.
Työnteko tuntuu kannattaneen, sillä Blood Dynasty on kokonaisuutena lähes täydellinen kokonaisuus. Tietysti budjetinkin on täytynyt olla suuri, jotta näin hulppeaa jälkeä on aikaiseksi saatu. Kappaleisiin tehdyt videotkin ovat visuaalisesti ja teknisesti kuin parasta Hollywoodia. Koska kaikkeen muuhunkin on panostettu maksimaalisesti, niin olisi noloa, jos soundit olisivat millään muotoa pielessä. Ei pelkoa, kappaleet todellakin hyökkäävät kuulijan kimppuun petoeläimen vimmalla. Albumi hengittää raskaasti, mutta raastaminen ja repiminen tasapainotetaan sopivalla annoksella kepeämpiä väliosia, puhdasta laulua ja onpa jousisoittimiakin mukaan soviteltu.
En liene ainoa, kenelle herää kysymys, miten noin nätistä naisesta lähtee noin ärjyä ääntä? Alissa White-Gluz on kyllä täysin omassa luokassaan äärimetallin naispuolisena tulkitsijana. Blood Dynastylla ihmetys vain kasvaa, sillä ääniala tuntuu edelleen laajentuneen ja koko kirjo puhtaasta laulusta hurjaan rähinään on otettu käyttöön. Alissan osaaminen tulee koko komeudessaan esille esimerkiksi kappaleella Illuminate the Path.
Olen joskus pohtinut, mistä tietää, että joku biisi on ”hyvä”. Mainitusta Illuminate the Pathista, Blood Dynastysta ja vaikkapa Paper Tigerista tietää (ja tuntee) saman tien, että useiden kuuntelukertojen ”kasvutarinaa” ei tarvita. Se on nk. laaki ja vainaa! Nautin myös perinteisen heavyn kummittelusta sävellyksissä. Paper Tigeriinkin voi helposti kuvitella Rob Halfordin tekemään metallitaikojaan. Ei tämmöinen rähinä tietenkään kaikkien murolautanen ole, mutta nyt voisi olla uuden kokeilun ja musiikillisen avartumisen paikka. Räyhähengen sisuksissa nimittäin asustaa hienoja sävelkulkuja, mielenkiintoisia kappalerakenteita ja supertaitavaa musisointia.
Kommentointi suljettu.