John Adamsin Doctor Atomic Symphony on orkesteritiivistelmä oopperasta Doctor Atomic. Atomipommin keksijästä J. Robert Oppenheimerista kertovan oopperan keskeisin ominaisuus on jatkuva jännitys, joka ei koskaan laukea. Los Alamosissa ensimmäinen atomipommikoe lähenee, mutta ooppera päättyy juuri ennen laukaisua. Sinfoniaan hermostunut odotus on tallentunut levottomasti nilkuttavana sykkeenä, yhtä lailla sisäisenä kuin ulkoisena epäröintinä raastavissa soinneissa, hikisenä ja huutavan yksinäisenä pyöriskelynä lakanoissa koetta edeltävänä yönä. Hirvittävän aseen tuhovoima arveluttaa, moraalinen vastuu rusentaa mieltä.
Sinfoniassa on paljon amerikkalaista touhukkuutta ja päättäväisyyttä, esimerkiksi vaikuttavassa pasuunasoolossa. Musiikki kuitenkin ohenee ja muuttuu epävarmemmaksi: laajassa tuubasoolossa on jo hapuilevampi ilme. Poikkeuksellisen pitkään ja yksinäiseen trumpettisooloon Adams on vanginnut erityisen kauniin, haikean muistotilaisuuden kaltaisen tunnelman.
”Minimalismi syntyi 1960-luvulla protestiksi
yltiökompleksiselle modernismille.”
Harmonielehre on sinfonia paitsi nimeltään. Nimi tulee 12-sävelmusiikin keksijän Arnold Schönbergin teoriakirjasta, mutta muuten teos on kaukana Schönbergin tyylistä. Adamsin vinkeä juoni on yhdistää minimalistinen lähtökohta 1900-luvun musiikin historiakatsaukseen. Paperinmakuista nysväystä siitä ei ole syntynyt, vaan sykkivän vauhdikasta ja upeasti soivaa musiikkia.
Minimalismi syntyi 1960-luvulla protestiksi yltiökompleksiselle modernismille. Minimalistisen musiikin perustyyppi on provokatiivisen yksinkertainen sointukierto tai muuttumaton rytmikuvio, ja kun puutumista lähenevässä toistossa pikku osanen nytkähtää uuteen asentoon, vaikutus on tuntuva.
Harmonielehre rakentuu tällaisista sykkivistä palikoista, mutta Adams liikuttelee ja järjestelee niitä juohevasti ja värikkäästi, kaikkea muuta kuin puuduttavasti. 1900-luvun historiasta vilahtavat Sibelius ja Mahler, jonka keskeneräisen 10. sinfonian ensi osasta Adams lainaa kaikkien horror-sointujen äitiä, pitkittää sitä ja korottaa potenssiin. Mahlerilla sointua seuraa viulujen pudottautuminen korkeuksista. Adamsilla loikka on vielä hurjempi, kuin benji-hyppy venyvän vonkaisun kera. Eleestä tulee mieleen pop-taide, jossa otetaan ikoninen kuva, vaikkapa Mona Lisa, ja monistetaan se räikeisiin painoväreihin. Adamsin historiatietoisuudessa on huumorintajuinen säväys. Päätösosa käynnistyy pehmeän surrealistisena kimmellyksenä ja kasvaa loisteliaasti jyskyttävään päätökseen.
Short Ride in a Fast Machine on uljaita fanfaareja sinkoava ison orkesterin näytöskappale. Hypnoottisen rytmikkään ja riemukkaan namupalan ideana on säveltäjän mukaan tuntemus uskaltautumisesta kilpa-auton kyytiin ja katua sitä.
Kanadalainen, Suomessakin äskettäin Harmonielehren johtanut Peter Oundjian oli pitkään kuuluisan Tokyo-kvartetin ensiviulisti, mutta käsivamma pakotti täysipäiväiseksi kapellimestariksi. Skotlannin kansallisorkesteri soittaa ylikapellimestarinsa johdolla iskevästi ja vauhdikkaasti. Adamsin pitkät ja laveasti polveilevat melodiat kaartuvat nautinnollisesti. Surround-ääni on omiaan orkestraaliselle ilotulitukselle. Lyömäsoittimet juhlivat sydämensä kyllyydestä. Basso tosin saisi olla hieman tanakampi, mutta kun kääntää hanaa, alimpaan rekisteriin syttyy eloa, ja esimerkiksi Harmonielehren horror-sointu saa loppuhuipennuksessaan riittävästi isonrummun jytinää ja pahaenteistä matalien vaskien narinaa.
Kommentointi suljettu.