50 vuotta täyttäneen Wigwamin viimesyksyinen juhlakiertue myytiin lähes kokonaan loppuun. Nyt vuosi on vaihtunut, juhlallisuudet on juhlittu, ja Wigwam Experience -kokoonpano kiertää jälleen Suomea. Onko yhtye näkemisen arvoinen, vai vaivaako Wiguja juhlantäyteisen vuoden jälkeinen krapula? Wigwam Experiencen loppuunmyyty Sellosalin konsertti tarjosi oivan tilaisuuden ottaa asiasta selvää.
Wigwam kuuluu kiistattomasti kunniapaikalle suomalaisen progressiivisen rockin historiassa. Siksi olikin ilahduttavaa ja oikeutettua, että viime vuonna yhtyeen 50-vuotisjuhlan kunniaksi ilmoitettiin järjestettävän massiivinen Wigwam Experience -konserttisalikiertue. Juhlahumu kasvoi entisestään, kun mukaan saatiin muiden vierailijoiden lisäksi myös bändin karismaattinen keulahahmo Jim Pembroke. Nykyään Kansas Cityssä asuvan Pembroken mukaantulo kiertueelle tarkoitti samalla sitä, että Wigwam itseoikeutetusti pudotti nimestään liitteen Experience. Juhlakiertue oli menestys ja lukuisine lisäkonsertteineenkin lähes loppuunmyyty. Nyt juhlat ovat takana ja Pembrokekin on palannut kotiinsa Yhdysvaltoihin. Hieman muuttunut Wigwam Experience -kokoonpano on lähtenyt taas Suomen kiertueelle.
Mikä Wigwam Experience?
Keväällä 2019 Suomea kiertävä Wigwam Experience vastaa kokoonpanoltaan hyvin pitkälti viime vuoden juhlallisuuksia varten kasattua yhtyettä ennen Jim Pembroken mukaantuloa. Bändin taiteellisena johtajana toimii Wigwamin ”deep pop” -aikakaudella biisinkirjoitusvastuun Pembroken kanssa jakanut kitarasankari Pekka ”Rekku” Rechardt. Ennen viime vuotta ja Rekun kasaamaa poppoota parhaan tavan kuulla Wigwam-musiikkia livenä tarjosi rumpali Jan Noposen vuonna 2010 kasaama Wigwam Revisited -kokoonpano, ja Jukka Gustavsonilta tittelin ”Suomen wigwamein rumpali heti Ronnie Österbergin jälkeen” saanut Noponen onkin kannutusvastuussa myös Wigwam Experience -kokoonpanossa. Lauluvastuun kantaa yksin laulajantehtävät aikanaan Pembroken kanssa jakanut Jukka Gustavson, joka vastaa myös Hammond-uruista.
Kosketinpainotteisuudestaan tunnetun Wigwamin kosketinsoitinosasto ei tälläkään kertaa rajoitu Gutsin urkuihin, vaan harrastelijakiipparistit kateellisiksi tekevän kosketinkioskinsa takana työskentelee monessa mukana ollut Esa Kotilainen, jonka nälkävuoden mittaisen CV:n Wigwam-alaotsikon alta löytyy Nuclear Nightclub -albumin kosketinosuudet sekä täysjäsenyys 2000-luvun Wigwam-kokoonpanossa. 50-vuotiskiertueen kokoonpanoa on muutettu siltä osin, että bassossa nähdään nyt Pave Maijasen sijaan Janne Brunberg. Wigwam Revisitedistä tuttu hänkin.
Yhtye tai sen jäsenet eivät esittelyitä kaipaa, eikä niitä saadakaan bändin astellessa loppuunmyydyn Sellosalin lavalle muina miehinä ilman intronauhoja tai muita ohjelmanumeroita. Soiton alkamista saadaan odotella vielä hetki, kun Rekku joutuu virittelemään kitaravarusteitaan. Lopulta kaikki on valmista, ja Freddie Are You Readyn tutut soinnut pärähtävät ilmoille. Kotilaisen aito analoginen Minimoog kuljettaa kappaletta, bändi soittaa moitteettomasti, ja Gustavson tulkitsee biisiä kuin omaansa. Jos yhtyettä ja sen historiaa tuntemattomalle olisi väittänyt, että äänessä on kappaleen alkuperäinen laulaja, niin uskoisin, että huijaus olisi mennyt läpi kuin väärä raha.
Tuoreempi tuotanto keskiössä
Pian käy selväksi, että settilistan osalta edetään samoilla linjoilla kuin viime vuoden juhlakiertueella. Tämä tarkoittaa sitä, että painopiste on Pembroke–Rechardt-aikakauden tuotannossa, Fairyportilta (1971) ja Beingiltä (1974) kuullaan muutama veto kaikkein vanhimman tuotannon jäädessä kokonaan paitsioon, ja yhtyeen tuoreimmat albumit ovat vahvasti edustettuina. Monella ajatus yli 50-vuotiaasta Wigwamista soittamassa Kabul Grilliä, Heaven in a Modern Worldia sekä muita Titan’s Wheelin (2002) ja Some Several Moonsin (2005) ”klassikoita” nostaa ihokarvat pystyyn. Harvan tämän ikäisen yhtyeen ongelmana on kuitenkaan se, että keikoilla soitetaan liikaa uutta tuotantoa, ja kappalevalinnat kertovatkin mielestäni jotain positiivista siitä, missä mielentilassa bändi tällä hetkellä on. Tuoreemmat rykäisyt toimivatkin livenä hyvin ja saavat tämän kokoonpanon käsittelyssä uutta pontta. Kotilainen osoittaa arvonsa tunnelman luojana loihtiessaan sulosointuja autenttisilla Mellotron-soundeilla digitaalisesta Memotronistaan. Lisäksi täytyy aivan erityisesti korostaa, kuinka hienoa on nähdä ja kuulla Gustavson tulkitsemassa Wigwamin tuoreempaa ja vähemmän arvostettua tuotantoa.
Nimenomaan taiteelliset erimielisyydet olivat syynä siihen, että Gustavson erosi yhtyeestä
On muistettava, että nimenomaan taiteelliset erimielisyydet olivat syynä siihen, että Gustavson erosi yhtyeestä Being-albumin julkaisun jälkeen. Nykyään hän puhuu lämmöllä niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin musiikista, jota Wigwam on hänen lähtönsä jälkeen tehnyt Pembroken johdolla. Harvan sisäisiin ristiriitoihin ajautuneen klassikkoyhtyeen tarina kohtaa näin kauniita ja sydäntälämmittäviä käänteitä. Vertailun vuoksi: voisitko kuvitella Pink Floydin esittämässä Division Bellin kappaleita Roger Watersin laulamana? En minäkään, mutta en kyllä ohittaisi tilaisuutta päästä kuulemaan, mikäli tämä oikeasti tapahtuisi!
Pembroken ja Maijasen puuttuessa kokoonpanosta joutuu Gustavson laulamaan yksin koko setin. Jukan kasvanut lauluvastuu ei ole yleisön kannalta ollenkaan huono asia. Jukka tulkitsee aina tunteella, naama usein tuttuun tapaan irveessä, enkä voi lakata hämmästelemästä sitä, miten hän pystyy laulamaan tällä intensiteetillä koko keikan läpi. Miehen suoritus ei jätä moitteelle sijaa, ja myös Pembroken tavaramerkkimäiset humoristiset osuudet sekä roolihahmoja ja puhelaulua sisältävät kohdat sujuvat uskottavasti. Lisää lauluvoimaa tulee ikävä ainoastaan lauluharmonioihin nojaavissa osuuksissa, jotka jäävät hieman haljuiksi Gustavsonin joutuessa nyt laulamaan ne yksin ilman taustalauluja.
Gustavsonin habitus ei aivan ensimmäisenä tuo mieleen rockmuusikkoa, ja samaa voidaan sanoa myös hyvässä kitarointivireessä olevasta Rekku Rechardtista. Rekku soittaa eläytyen ja lavalla persoonalliseen tapaan energisesti liikkuen. Illan aikana kuullaan useita lennokkaita ja viiltäviä kitarasooloja, joista kovin moni muuten sattuu osumaan Wigwamin viimeisimpien studioalbumien kappaleisiin. Hyvä esimerkki siitä, miten studioversioina vähäpätöisemmältä vaikuttava materiaali voi livetilanteessa kohota uusiin sfääreihin.
Lämmintä tunnelmaa ja aitoa muusikkoutta salin täydeltä
Autenttinen vanhan koulukunnan muusikkous säteilee lavalta. Klikkiraitoja tai taustanauhoja ei käytetä, eikä Kotilaisen naamalle loista läppärin näytön taustavalo, vaan tarvittavia soundeja varten kioskiin on kasattu asianmukaiset aidot soittimet. Kaikki yleisön kuulema tapahtuu oikeasti lavalla, ja esimerkiksi Colossuksen alun tunnelmaa luodaan Kotilaisen Minimoogistaan ulos taikomilla suhinoilla samalla kun Noponen raapii symbaaleita rumpukapuloillaan. Ihanan virkistävää tänä aikana, jona yhä useampi moderni progeyhtye pyrkii livenä studioversioiden täydelliseen toisintamiseen taustanauhojen avulla.
Illan tunnelma on epämuodollinen ja lämminhenkinen. Gustavson hoitaa välispiikit ja tarinoikin usein rauhassa biisien taustoista. Kaikesta kuuluu ja näkyy läpi, miten paljon urkumaestro soitettavaa musiikkia arvostaa. Yhtyeen jäsenten toiminnasta lavalla ei tule mieleen kiertämiseen leipääntyneiden konkarimuusikoiden joukko. Varsinaisen setin päätyttyä muu bändi poistuu vauhdikkaasti lavalta Gustavsonin jäädessä rauhassa istumaan urkutuolilleen. Mies toteaa mikkiin, että ”pojat teeskentelee, että oltaisiin jo lopettamassa”, ja poistuu sitten itsekin muodon vuoksi hetkeksi lavalta ennen encorea. Konsertin jälkeen halukkaille nimikirjoituksen- ja yhteiskuvanpyytäjille löytyy varmasti aikaa.
Sellosali toimii Wigwam Experiencen esiintymispaikkana hyvin ja tuntuu olevan artistienkin mieleen. Gustavson toteaa salin olevan yksi suosikeistaan pääkaupunkiseudulla, ja miehen luonnetta yhtään tuntien uskaltaisin väittää, että kyse ei tällä kertaa ollut joka ilta esiintymispaikan nimi vain kätevästi vaihtaen toistettavasta kommentista. Tänä iltana Sellosalissa ei kuitenkaan miksauksen osalta osuta aivan nappiin, ja Kotilaisen koskettimet soivat ainakin omaan korvaani turhan hiljaa jääden muiden soittimien jalkoihin. Sinänsä hämmentävää, että viime syksyn keikalla miksaus tuntui tältä osin onnistuneemmalta, vaikka ääniaalloista oli taistelemassa myös Pembroke omine koskettimineen, eikä tuolloin esiintymispaikkana toiminut Helsingin Kulttuuritalo ole perinteisesti akustiikastaan kerännyt kiitoksia. Ei Esa onneksi nyt Sellosalin illassakaan kuitenkaan täysin jalkoihin jää, ja etenkin encorena toimineen Do or Dien pitkääkin pidemmässä soolo-osuudessa mies vie salissa kaikuvilla Moog-vingutuksillaan yleisönsä pienelle matkalle jonnekin aivan muualle kuin Espoon Leppävaaraan.
Yleisö poistuu konsertin päätyttyä Sellosalista hymyssä suin. Nämä muusikot soittamassa tätä musiikkia vuonna 2019 on yllättävä mutta iloinen asia. Monen muun 60-luvulla perustetun klassikkobändin fanit eivät ole yhtä onnekkaassa asemassa. Wigwam Experience on kliseisesti sanottuna enemmän kuin osiensa summa. Bändin käsittelyssä vähemmänkin klassikoiksi muodostuneet kappaleet nousevat lentoon. Ja toisaalta, vaikka mielelläni näkisin Pembroken jälleen menossa mukana, yhtye osoittaa, ettei klassikkokappaleiden onnistunut versiointi jää yksittäisten jäsenten mukanaolosta kiinni. Vaikka yli 50 vuotta on kulunut Wigwamin perustamisesta, yhtyeen musiikki pystyy edelleen kiehtomaan ja pitämään otteessaan niin kuulijansa kuin esittäjänsäkin.
Kommentointi suljettu.