Ei ole elämä helppoa, starallakaan. Mutta vaikka Mary Lou Sullivanin kirjoittama ja nyt Jussi Niemen suomentama elämäkerta Rankkaa menoa (Raisin’ Cain, 2010) käsittelee myös Johnny Winterin taipaleen varjopuolia, kirjan – ja itse miehen – pääsanoma on sinnikkyys, elämänhalu ja rakkaus musiikkiin, eritoten bluesiin.
Ärhäkkänä eteenpäin kulkenut artisti yhdisti, lähinnä bisneksien vuoksi, musiikissaan bluesin ja suureen yleisöön uppoavan rock-musiikin, päätyen toimimaan hehkuvana bluesin majakkana ja jättämään jälkensä lukemattomiin ihmisiin (myös iholle, kertoo kirja). Johnny Winter oli persoonana yhtä värikäs kuin myöhemmällä iällä albiinoa ihoaan koristamaan hankkimansa tatuoinnit. Riikinkukko, diiva, kiusattu, hyljeksitty, rakastettu, jumaloitu – täynnä ristiriitaista, kitaransa ja laulunsa tavoin rätisevää ja yli laitojen kuohuvaa energiaa, joka pakotti niin huippusuorituksiin kuin kompastelemisiinkin.
Johnny Winter ei luottanut helposti ihmisiin, mutta artistista aidosti kiinnostunut Mary Lou Sullivan sai hänet avautumaan monituisten yhdessä vietettyjen keskustelutuokioiden aikana. Projektissa kului vuosia, ja sitkeän aherruksen lopputuloksena on kattava tarina, jossa osallisiksi pääsevät Johnny Winterin lisäksi myös miehen lähipiiri, ystävät ja kollegat. Välillä tapahtumat avautuvat monestakin eri kulmasta, kun haastatellut muistelevat asioita eri tavoin. Kirjan sivuilla vilahtelevat mm. Edgar Winter, Rick Derringer, Janis Joplin, Jimi Hendrix, Stevie Ray Vaughan, B.B. King, Muddy Waters sekä Salvador Dali.
Johnny Winterin tarina huumeongelmien, bändäreiden, tosirakkauden, staraystävien, hyväksikäyttäjämanagereiden ja hurjan elämän muodossa kerrotaan rehellisesti ja anteeksipyytelemättä. Ei mitään nyyhkytarinoita hohtavan valkoisine sankareineen, vaan oikeita ihmisiä.
Kirja pursuaa yksityiselämän solmujen lisäksi myös tarinoita Johnny Winterin musiikillisesta kehityksestä, levytyksistä ja kappaleiden taustoista. Lukija pääsee kärpäseksi treenikämppien ja levytysstudioiden kattoon seuraamaan eri kokoonpanojen dynamiikkaa, kähinöitä, heikkoja hetkiä ja myös puhdasta luovuutta. Omaa sydäntäni lämmittivät eniten tarinat Muddy Watersin ja Johnny Winterin yhteisistä levytyssessioista, sillä niissä kiteytyi Johnnyn intohimoinen suhde bluesiin ja se kaikki hyvä, jota miehellä oli antaa musiikille sekä ihannoimalleen bluesartistille.
Kirjan suomennoksesta
Kirjan on suomentanut pitkän ja kunnioitettavan uran tehnyt toimittaja Jussi Niemi, joka tapasi Johnny Winterin moneen otteeseen, ja tietää muutenkin musiikista valtavasti. Tuo musiikki- ja Johnny Winter -tietous näkyy myös käännöksessä.
Jussi Niemi muutti suomenkielisessä käännöksessä haastatteluosuudet heijastelemaan omia kokemuksiaan, kertoen kirjan lopputeksteissä päätöksestään näin:
”Olen kääntänyt tämän kirjan suorat lainaukset henkilökohtaisten tapaamisteni pohjalta mahdollisimman realistisesti, Johnnyn osalta hiukan alkuteosta ”roisimminkin”, koska Mary Lou Sullivan on selvästi vähän siistinyt Johnnyn puhetta, mm. poistanut siitä muutaman tuhat man-sanaa. Ihmiset puhuvat hiukan eri tavoin, koska niin he puhuvat todellisuudessakin.”
Toki ihmiset puhuvat tosielämässä usein eri tavoin, mutta asia ei ole mielestäni noin yksinkertainen, vaan ihmiset puhuvat eri tavoin myös eri tilanteissa. En yhtään epäile, etteikö Johnny puhunut roisimmin Jussi Niemen seurassa, mutta uskoisin, että naispuoliselle haastattelijalle tarinoidessa tulee helposti puhuttua paljon siistimmin. Näkemissäni haastatteluissa Johnny Winter puhuu pääosin huolitellusti ja sivistyneesti, pehmeän ja venyvän aksentin kera.
Minusta tuo haastatteluosuuksien muuttaminen ja sanojen pätkiminen yleiseksi puhekielisyydeksi teki kirjasta raskaamman luettavan, ja tuntui hitusen päälleliimatulta. Ehkäpä kirjan kanssa on tullut kiire, joka on osaltaan vaikuttanut lopputulokseen, sillä kirjasta löytyy myös jokunen oikolukuhuti ja vähän hankalasti muotoutunut, alkuperäistä tekstiä turhan orjallisesti seuraava käännös. Kirjan suomentaminen on hieno teko, sillä Johnny Winterin muusiikillinen historia ja selviämistarina ovat kiehtovaa luettavaa. Eikä selailtava ihan heti lopu, sillä kirjasta löytyy myös kokoelma kuvia, diskografia, bibliografia sekä hakemisto, joka on ehdottoman hyödyllinen, kun kyseessä on näinkin monisyinen tarina lukemattomine detaljeineen.
Rankkaa menoa -julkaisukonsertti Tavastia-klubilla 27.5.2015
Rankkaa menoa -kirjan Helsingin julkaisupippaloissa lavalle kapusi valtava joukko kotimaisia muusikoita kunnioittamaan Johnny Winteriä. Albino Blues Cultiksi nimetyn kokoonpanon riveissä musisoivat Eero Raittinen, Esa Kuloniemi, J Sees Steinway Salonen, Pekka Rajamäki, Jo’ Buddy, Little Willie Mehto, Marjo Leinonen, Paleface, Ville ”Lefty” Leppänen, Jarmo Nikku, Maria Hänninen, Pepe Ahlqvist, Joel Ahlqvist, Juho Pitkänen, Olli Haavisto, Harri Ala-Kojola, Masa Maijanen ja Jussi Turunen. Lisäksi kahden setin välissä saatiin kuulla suomentaja Jussi Niemen tarinointia kirjasta sekä Johnny Winteristä.
Huh, monta on kokkia sopassa; voiko tuollaisesta väkimäärästä tulla mitään muuta kuin ihan kivaa jammailua? Musiikin jumalat olivat selkeästi suosiollisia projektin suhteen, sillä ilta oli täynnä räväkkää ja monipuolista musiikkia aidossa hengessä, Johnny Winterin olemuksen kera. Löytyipä lavalta pari Johnnyn suosimaa Firebird-kitaraakin.
Kirjassa käsiteltiin ympyrän sulkeutumista Johnny Winterin ja Muddy Watersin yhteistyön muodossa, ja pikkiriikkinen esimerkki musiikillisesta jatkumosta saatiin myös keikalla, kun Jo’ Buddy lennähti lavalle soittamaan kappaleen Okie Dokie Stomp, kertoen kuulleensa sen suomalaisittain ensimmäisen kerran Esa Kuloniemen esittämänä – nyt kitaristit soittivat sen yhdessä. Toisenlaista jatkumoa edustivat Pepe Ahlqvist poikansa Joel Ahlqvistin kanssa. Genrerajoja tuli rikkomaan Paleface, joka vuorotteli Pepen kanssa ensimmäisen setin viimeisen kappaleen vokaaliosuuksissa. Ja tänä vuonna Finnish Blues Awardsissa elämäntyöpalkinnon saanut Eero Raittinen saapui näyttämään, miten Rock and Roll, Hoochie Koo tulee esittää.
Ensimmäinen setti päättyi bluesin ja hip hopin yhdistäneeseen Mannish Boy & Bridging The Gap -rähinään, joka kanavoi miehistä lesoilua niin maan perusteellisesti, että ilmassa leijuvan testosteronin pystyi suorastaan haistamaan. Johnny Winter ja Muddy Waters olisivat takuuvarmasti hyväksyneet. Koko konsertin päättänyt, vastikään menehtyneelle B.B. Kingille omistettu Rock Me Baby oli omiaan sitomaan illan teemat ja esiintyjät hienosti yhteen.
Konsertti oli kaunis, elävä, ja veren virtaamaan saava kunnianosoitus Johnny Winterille ja muille itsensä musiikin avulla kuolemattomiksi tehneille suuruuksille. Mikäpä sen parempaa. Juhlia jatkettiin viime viikolla myös Tampereella, joskin eri kokoonpanossa, Jo’ Buddyn toimiessa keikkoja yhdistävänä tekijänä.
Lopuksi vielä jokunen ruutu Tavastian konsertista.
Kuvat: Satu Jäske ja www.johnnywinter.com
Kommentointi suljettu.