Wanha tuttu tarina on saanut vimmaisen uudelleen filmatisoinnin. Kurkkua kuristava tunne kestää koko elokuvan mitan ja koko kroppa oli melkoisessa krampissa kahden tunnin jännittämisen jälkeen. Ei tässä iässä enää leffassa kuuluisi näin paljoa pelätä…
Ensimmäisenä silinterihatunnosto kotikaupunkini yksityiselle elokuvateatteriyrittäjälle, joka ymmärtää äänen merkityksen kokonaisvaltaisen elokuvanautinnon aikaansaamiseksi. Keskustelin jokin aika sitten hänen kanssaan, kun leffakävijöiltä oli tullut valituksia volumetasoista. Yrittäjä tuumaili, että elokuvien levittäjien suositukset ovat vieläkin rajumpia volumen suhteen, mitä hän käyttää. Elokuvateatteriyrittäjä kertoi myös hommanneensa kahteen Mikkelin teatteriin parhaat kamat, mitä suunnilleen rahalla saa. Jos teillä elokuvafaneilla joskus tulee Mikkelissä käyntiä, niin varauksetta suosittelen Kinolinnan tai Ritzin (jossa Dolby Atmos) vierailua siihen kylkeen.
Kävin aikanaan katsomassa Dunkirkin ensin Mikkelissä ja sen jälkeen Kuopion Finnkino Scalassa. Toden totta korviahuumaava meteli toi Mikkelin päässä lisäpotkua elokuvakokemukseen. Kuopiossa taas äänenpaineessa oli säästelty liiankin kanssa, ja elokuvan olemus muuttui huomattavasti pliisummaksi. Tarpeeksi kova äänenpaine huippukaiuttimilla toteutettuna ja akustointi huomioon ottaen tulivat myös tällä kertaa ”lihaksi”. Nosferatun kauhistuttava äänimaisema on nimittäin niin hurjaa settiä, että jo pelkästään sitä ihmetellessä tuli kokovartaloväreitä. Kun siihen yhdistettiin lähes täydellisyyttä hipovaa visuaalista tykitystä, niin moneen kertaan kerrottu ja filmatisoitu vampyyritarina on Robert Eggersin käsittelyssä saanut huikean modernin päivityksen.
Pitää vielä äänen ihmetellä, miten ihmeessä elokuvaan olikin saatu noin painostava tunnelma, joka helpotti oikeastaan vasta lopputekstien alkaessa. Ehkä pelottavinta ja ahdistavinta antia oli Thomaksen edesottamukset Kreivi Orlokin linnassa. Myös koko elokuvan mitalta sopivasti ripotellut ”jump scare”-jutut pitivät katsojan hereillä. Ei pääperkeleen veren ”ryystäminenkään” varsinaisesti ruokahaluja herättänyt. Pieni miinusmerkkinen kritiikki kohdistuu elokuvan viimeiseen neljännekseen. Tuntuu kuin alkupään houruinen fiilis olisi vallannut elokuvan tekijätkin, ja sitten onkin tullut kiire saada homma pakettiin. Pienestä lopun kiirehtimisestä huolimatta Nosferatu on heittämällä paras perinteinen kauhuleffa vuosikausiin.
Ohjeistus: a) menkää katsomaan Nosferatu, b) katsokaa ehdottomasti elokuvateatterissa (jossa hyvä äänentoisto tai äänenpainetta tarpeeksi).
Kommentointi suljettu.