Philip Glass luo musiikkia, joka kiertyy itsensä ympäri kasvaen, kaarrellen ja uudelleen muotoutuen loputtomana mielikuvien ja tunnelmien virtana. Aivan kuin tuo yksinkertainen ja samaan aikaan monipuolinen musiikki olisi osa koko maailmankaikkeuden kudetta, vähän samalla tavoin kuin säveltäjä itsekin. Philip Glass on ammentanut elämäänsä ja sävellyksiinsä osasia mm. eri kulttuureista ja suuntauksista – lopputuloksena on musiikkia, joka tuntuu rakentuvan suoraan luonnonvoimista ja säveltäjä, joka vieläkin rakastaa esittämäänsä musiikkia ja yllättyy iloisesti saamistaan seisoma-aplodeista.
A short English interview at the bottom of the page.
Säveltäjä esiintymässä
Pianoresitaali Temppeliaukion kirkossa oli intiimi kokemus ja mielenkiintoinen aloitus konserttitrilogialle. Illalla auringon jo laskettua esiintyi Philip Glass yksinään flyygelin ääressä tuoden sävellyksensä elävinä yleisön eteen. Sekä kappaleiden järjestys että itse sävellykset muuttuivat tekijänsä käsissä tehden esiintymisestä hyvin henkilökohtaisen. Aidon, lämpimän ja suorapuheisen säveltäjän spiikit valaisivat kappaleiden taustoja ja myös itse miehen omaa historiaa.
Tuntui kuin olisi istunut jossain metsän keskellä: yleisö edusti turhankin hyvin kaikuvassa salissa kolinoillaan metsän monituisia ääniä ja Philip Glass pianoineen nousi sieltä keskeltä kuin kiehtova lintu lauluineen. Jossain kohtaa se kaikki muu unohtui ja jäljellä oli vain musiikin virta ja omat ajatukset. Encore-kappale, Glassworks -teoksen viimeinen osa Closing oli koskettava lopetus, joka nousi jonnekin sfääreihin kirkkaana kaikuna Philip Glassin koko tuotannosta.
Konsertin loputtua Philip Glass lähti kävelemään salin keskiväylää pitkin pois ja sai ympärilleen kunniakujan seisaalleen nousseesta yleisöstä, joka kunnioitti aplodeillaan konsertin lisäksi myös itse säveltäjää ja hänen elämäntyötään.
Luonto ja ihmiset 30 vuoden takaa
Kinokonsertti Koyaanisqatsi toi Musiikkitalon lavalle Helsingin kaupunginorkesterin, EMO Ensemble -kuoron ja Philip Glass Ensemblen. Vuonna 1982 tehty elokuva Koyaanisqatsi esitteli kolmelta screeniltä 30 vuoden takaista maailmaa, luontoa, teollisuutta, ihmisiä sekä ihmisten hyviä ja huonoja hetkiä. On hämmentävää, miten vähän maailma on muuttunut näiden vuosikymmenten aikana.
Kuten Glassin tuotanto muutenkin, valui elokuva ja musiikki vähän kerrassaan syvemmälle tajuntaan, nostattaen jos jonkinmoisia tunteita ilosta ja häpeästä toivoon ja suruun. Alkuelokuva meni katsellessa komeita kuvia, hymyillessä sympaattiselle Glassille ja kuunnellessa värisyttävää soittoa ja kuoron laulua koko rahan edestä, mutta viimeisen Prophecies -osuuden alkaessa jouduin tuon sävel- ja kuvakudelman vangiksi, enkä pystynyt pidättämään kyyneliäni. Siinä tuli mielessään toivottua, että osuus kestää vielä jonkin aikaa, niin saa itsensä takaisin kasaan ennen valojen syttymistä.
Philip Glass Ensemble retrospektiivisenä
Musiikkitalon konsertin jälkeen juttelimme muutaman ensemblen jäsenen kanssa, jotka lupasivat että Savoy-teatterin konsertissa pääsemme kuulemaan mitä he ”oikeasti” tekevät. Tosiaan, oli kuin ensemble olisi napsauttanut rajoittimet pois päältä, esiintyen kuin yhdistelmä koneita, virtuooseja ja ryhmämieltä. Yksi laulaja kuulosti vakuuttavasti koko kuorolta ja seitsemän soittajaa kokonaiselta sinfoniaorkesterilta. Kappaleet eivät vietelleet vain vähän kerrallaan, vaan iskivät heti kiinni ja veivät mukanaan. Vaikka ensemble soitti tiukan sotilaallisesti, oli soitto kuitenkin elävää ja kappaleet olivat enemmän kuin vain toisinto nuoteista.
Kuten pianoresitaalissa, muutti Glass Savoy-teatterin retrospektiivikonsertin kappalelistaa paremmin tunnelmaan sopivaksi. Tuo joustavuus ja uusiutuminen on omalla tavallaan yksi Philip Glassin musiikin taiasta – kaikki lähtee tiukasta toistosta, mutta se muuttuu polveilevaksi poluksi, jonka mahdollisuudet ovat rajattomat.
Ensemblen jäsenet esiintyivät kasvot peruslukemilla tiukasti soittoonsa keskittyen, mutta Philip Glass eläytyi kappaleisiinsa ja soittoonsa reippaasti liikehtien. Tuntui siltä, että säveltäjä todella rakastaa sävellyksiään ja esiintymistä vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Konsertti oli intensiivinen, mutta myös tunnelmiltaan vaihteleva. Loppupuolella esitettiin retrospektiivin herkin kappale, The Truman Showsta löytyvä Raising The Sail. Kappaleen alussa yhden valokiilan alaosaan ilmestyi pölyhiukkaselta näyttävä pikkuinen ötökkä, joka yksinään kaarteli ja pyrki sinnikkäästi ylöspäin. The Truman Shown nähneet ymmärtävät, miten hyvin tuo sopi kappaleen teemaan.
Kyynelistä siirryttiin konsertin huipennukseen, jonka muodostivat kiihkeästi nykivä The Photographer – Act III ja encore Einstein on the Beach – Spaceship. On hankala kuvailla miltä tuo konsertin loppu tuntui, sillä se oli jotain niin riemukkaan mielipuolista ja väkevää, että sanat loppuvat. Spaceship oli täydellinen päätös iloisessa sekopäisyydessään ja sai loputtuaan yleisön ulvomaan. Myös Philip Glass eläytyi siihen reippaasti näyttäen vinksahtaneelta nerolta, joka loitsii maailmaa pyörryksiin valtavilla sinfonioillaan.
Konsertit olivat kokonaisuutena aikamoinen kokemus, ne oli sijoitettu oikeaan järjestykseen ja niiden intensiteetti kasvoi loppuun saakka. Täyttä mannaa alusta loppuun. Ainut asia, joka jäi vähän harmittamaan, oli kinokonserttia edeltänyt keskustelutilaisuus lipun ostaneille Philip Glassin kanssa. Se tuli bongattua vasta liian myöhään, juhlaviikkojen esitteessä sitä ei vielä ollut ja käsiohjelman pientä printtiä selailin vasta paikan päällä.
Mies nimen takana
Millainen Philip Glass sitten on? Dokumenteista on jo huomannut, että säveltäjä on lämmin ihminen, joka ei egoilusta piittaa. Philip Glass poimii uteliaana, ja tavallaan koko maailman hyväksyen, itseään kiinnostavia osasia joka suunnalta, oli kyse sitten uskonnoista, suuntauksista, kulttuureista tai eri musiikkilajeista. Nenäkkäin tavattuna Glass oli juuri sellainen kuin kuvittelinkin: kiinnostava, hauska ja ihan omanlaisensa. Toimittajille Glass vastaili perusteellisesti ja ystävällisesti, hauskan kuivakan huumorin maustamana.
Kysyin säveltäjältä hänen lapsuutensa musiikkiaiheisista muistoista ja hän aloitti kertomalla isänsä pienestä levykaupasta. Hänen isänsä oli alunperin automekaanikko, mutta radioiden yleistyttyä autoissa hän kiinnostui niiden korjaamisesta. Radioiden korjaamisen ohella hän rupesi myymään myös levyjä, jotka sitten lopulta valtasivat koko kaupan.
Osa levyistä meni kaupaksi, osa ei, ja ne myymättömät levyt päätyivät kotiin kuunneltaviksi. Hänen isänsä halusi nimittäin selvittää mikä vika niissä levyissä on, ettei enää ostaisi huonoja levyjä. Mutta loppujen lopuksi kävikin niin, että hänestä tuli nykymusiikin asiantuntija ja rakastaja kuunnellessaan niitä ”hylkiölevyjä”, eli muiden muassa Shostakovichia, Bartókia ja Stravinskyä.
”Ja kun joku tuli sisään liikkeeseen, hän hihkaisi: ”Hei Henry, sinun täytyy kuunnella nämä levyt. Jos et pidä niistä, niin voit tuoda ne takaisin!” Mutta ei kukaan kehdannut tuoda niitä takaisin asiantuntijaisälleni, joten hän tavallaan päätyi pakottamaan ihmisiä, varsinkin ystäviään, kuuntelemaan lempimusiikkiaan.” [nauraa]
Philip Glassin lapsuudenkodissa kuunneltiin siis paljon kamarimusiikkia ja nykymusiikkia. Ensimmäisen sinfoniaorkesteriesityksen Philip Glass näki vasta yhdeksän – kymmenvuotiaana, jolloin he pääsivät kuuntelemaan Beethovenin sinfoniaa saatuaan liput äitinsä ystävältä. Tuolla ensimmäisessä konsertissa tuli myös koettua eräs tärkeä asia.
”Edessäni istui kaljupäinen mies, jonka pää oli pahasti edessäni, pieni kun olin. Mutta heti kun kapellimestari heilautti tahtipuikkoa, nuupahti kalju pois tieltä ja mies nukkui koko konsertin ajan! Se oli kiintoisaa, sillä myöhemmin, kun näin ihmisten nukkuvan omissa konserteissani, ajattelin, että jos he kerran nukkuvat Beethoven-konsertissa, saavat he nukkua myös minun konserteissani!” [nauraa]
”Se oli minulle merkittävä kokemus. Minulla olisi paljon lisääkin tarinoita, mutta aika loppui.”
Koyaanisqatsi:
Loppuun bonukseksi vielä alkuperäinen haastattelu.
A short interview with Philip Glass
What are some of your first music related memories of your childhood?
”My father had a small record store. Those days they were like candy stores, they were very small and people came in and bought records. He didn’t know much about music, but he had all kinds of music in the store. By the time I was fifteen, I was a record buyer for the store because I knew everything about it. He knew more than I did, but I knew a lot.”
”When he began, he was really an automobile mechanic but when people began to put radios in cars, he started repairing them and lost interest in the cars and begun doing the radios. He also sold records to help, but then the records took over the store. He would buy records from these companies that were just names for him. Some of the records would sell and some didn’t sell, the records he couldn’t sell he would take home. He thought if he would listen to them, he could find out what was wrong with them and then he wouldn’t make the mistake of buying them again!”
”He couldn’t sell Shostakovich, Bartók and Stravinsky – the modern pieces – no-one wanted them. He took them home, listened to them and the more he listened to them, the more he liked them and he became a specialist in modern music! So, when someone came to the store, he went: ”Look Henry, you got to listen to these pieces, if you don’t like it, you can bring it back!” And they never brought them back. I think he had become such an authority that they were embarrassed to bring them back. So he would force people to listen to music, especially his friends!” [laughs]
”And he played that music at home. He liked the chamber music, like Beethoven quartets and Schubert trios and he also liked the modern music, that’s what we listened to at the house. I don’t think I heard my first symphony until I was 9 or 10 years old. The man who made the programs for the concerts was a friend of our mother’s and he gave us tickets to go.”
”The very first experience with the orchestra was when they were doing a Beethoven symphony and there was a bald headed guy right in front of me, I was kind of small, so his bald head took up a lot of room. When the conductor started, the bald head fell to the side and he slept through the whole piece! It was really interesting, because later on when I saw people sleeping during my concerts I thought well, if they sleep through Beethoven, they can sleep through me!” [laughs]
”That was a very good experience for me. I could tell you a lot more stories, but we don’t have time.”
Kommentointi suljettu.