Kodo, maailmankuulu japanilainen taikorumpuryhmä, vieraili taas Suomessa Savoy-teatterissa neljän esityksen verran, tällä kertaa juhlistaen 40-vuotista olemassaoloaan, yhdistäen esitykseensä vanhaa ja uutta – ja rummuttaen maailmaan lisää hyvää.
Savoy-teatteriin kävellessäni näin risteyksessä auton, joka kolisi ja resonoi bassopopituksen voimasta. Näky sai hymyämään lempeästi, sillä pian olisi itselläni tiedossa jotain, joka saisi omat luuni ja kallonsisukseni tekemään samaa kuin sen autoparan liitokset punaisissa valoissa pompahdellessaan, mitä nyt vain vielä perustavanlaatuisemmin ja täyteläisemmin.
Yksi maailman hurjimmista elämyksistä on saada olla isojen taikorumpujen jytinän vaikutusalueen sisällä. On kuin rummutuksen matalat, lähestulkoon fyysisiksi tulleet taajuudet nykisivät sielun rinnasta ylös jättäen maallisen kehon kihelmöivine ihoineen ja resonoivine luineen jälkeensä. Siellä sitä sitten leijailee – rummunlyöntien voiman heiteltävänä, koko sielu pelkkää virnistelevää autuutta tuntien ja sisimpäänsä uusia sävyjä saaden.
Tästä syystä minut onkin löytänyt silloin tällöin Kodon konserteista jo yli vuosikymmenen ajan. Parhaimmillaan olen saanut istua niin lähellä lavaa että esiintyjien hiki lensi päälleni – tietenkin silloin ennen vanhaan kun mitään koronaa missään ollut.
Kodo on kiertänyt jo vuosikausia ympäri maailmaa puolen vuoden One Earth Tour -kiertueilla, joiden sisältö ja teema muuttuu. Sitä on ollut fyysisemmän, koko ajan transsissa pitävän tuntuisia kokonaisuuksia, ja olipa tuossa myös taiteellisempaa ja teatterillisempaa settiä jokunen vuosi sitten. Tämänkertainen Tsuzumi juhlisti 40 vuotta täyttänyttä Kodoa ja mukana oli sekä vanhempia että uudempia teoksia, erästä kuultiin livenä viimeksi 15 vuotta sitten.
Matka äärestä toiseen
Ilta alkoi Kodo-klassikko Monochromella, jonka olen kokenut monta kertaa ja joka onnistuu aina yllättämään. Kyseessä on hyvin dynaaminen teos, jossa seitsemän rinnakkain istuvan soittajan rummutuksen voimakkuus vaihtelee tuskin kuultavasta, hiljalleen voimistuvasta nakutuksesta koko salin täyttävään poksuntaan ja lopulta päättyen kaiken yli kuohuvaan jytinään, toki välissä moneen suuntaan aaltoillen ja äänen vapaasti lavan sivusta toiseen kulkien. Toisena hetkenä voisi kuulla neulan tippuvan maahan, toisena ei ole olemassa muuta kuin rumpujen kumina.
Vaikka kyseessä on selkeä ja perinteikäs teos, se tuntuu elävän kerrasta toiseen herättäen monenlaisia mielleyhtymiä. Monochrome tuntui nyt japanilaiselta, öisen mystiseltä puutarhalta. Kuulaalta, täyteläiseltä, leikkisältä ja riemukkaalta. Oli kuin erikoisia olentoja olisi ajoittain pompahdellut esiin puskista, kivien takaa ja puiden oksilta osallistuen menoon pomppien ja rummuttaen, suoraan maasta ylös popkornin tavoin aineellistuvien moniväristen kuplien täyttäen tienoon poksunnallaan ja väreillään.
Jytinän ja öisten olentojen juhlien hälvettyä oli vuoro aamun nousta ja herkkien usvaneitojen leijailla esiin Kono Mine No -kappaleen muodossa, jossa saatiin kuulla muun ohessa kaunista laulua, joka nostatti esiin luonnon kauneutta, toivoa, haikeutta ja valoa.
Dynamiikkaa ja dynamiittia
Konsertin aikana tunnelmat vaihtelivat hetkittäisen hassuttelun, herkkyyden ja jykevän tajuntaa ravistelevan rummutuksen välillä, seasta löytyi esimerkiksi elokuvamainen Ayumi, joka kuulosti jylhine vokalisointeineen ja soittoineen siltä kuin oltaisiin oltu keskellä jonkin fantasiaelokuvan kulminoitumiskohtaa. Teokset olivat monipuolisia ja eläviä, ja mukana oli myös huiluja, kilikelloja ja muita soittimia. Itse konsertti siirtyi loppupuolella kohti syvempiä sykkeitä, ja lopulta kaikkien huomion kohteena oli kaiken ylle kurottuva, monisataakiloinen o-daiko -taikorumpu, jonka edessä ihminen näyttää melkoisen pikkuiselta ja joka yhdellä syvällä kumauksellaan siirtää tajunnan jonnekin olemassaolon ytimen sykkeeseen.
O-daikon soittaminen näyttää siltä kuin soittajan pitäisi heittää itsensä aivan kokonaan rummun käsiin, muuten se ei suostuisi antamaan taikaansa ihmisten kuultavaksi. Vaatteetkin on pitänyt jättää vähiin, sillä kyllähän noin raju soittaminen saisi liiat kangaskerrokset repeytymään – tai vähintään olemaan liikeratoja rajoittamassa. Eipä noiden vähän pienempienkään rumpujen soittaminen millään tapaa kevyttä ole, vaan tässä pistetään itsensä äärirajoille.
Pesäpallomailoista tikutukseen
Soitossa ei keskitytä pelkästään lujaa lyömiseen, vaan rummuista houkutellaan ulos niiden sielun puhetta – välillä paksujen pesäpallomailamaisten möhkäleiden avulla, toisinaan pienellä kapulalla hentoisesti rummun reunaa naksutellen. Kodon musisoinnissa tuntuu kurinalaisuuden ja paneutuneisuuden ohella luonnollisuus, kepeys ja esiintymisen ilo. Kyseessä on myös audiovisuaalinen elämys: juhlavuus, jylhyys, yhtenäisyys ja nauru ovat läsnä myös näköaistitse koettuna.
Tuo elämyksen monimuotoisuus oli kauniisti läsnä encorekappaleessa Tomorrow, joka sisälsi kaikkea edellä mainittua ja joka lähetti ihmiset iloisna ylemmälle värähtelytasolle nostatettuina takaisin tummuvaan Helsingin iltaan.
Tämänkertainen konsertti oli taas taattua Kodo-laatua ja sen kovimmat hetket olivat juuri sitä mistä eniten pidän Kodon esiintymisessä: syvää, hypnoottista, tähän hetkeen räjäyttävää ja kaikkensa antavaa rummutusta saumattoman yhteistyön kera. Lisäksi mukana oli myös kevyempiä aineksia, jotka esittelivät vähän muitakin osuuksia japanilaisesta kulttuurista. Dynamiikkaa siis löytyi, sekä laajemmin että jopa niissä intensiivisimmissä hetkissä.
Kovimmat hetket olivat juuri sitä mistä eniten pidän Kodon esiintymisessä: syvää, hypnoottista, tähän hetkeen räjäyttävää ja kaikkensa antavaa rummutusta saumattoman yhteistyön kera.
Jaa, ja mistä tuo otsikko tulee? Kodon Tsuzumi-levyn Monochrome-remixin nimestä. George Clinton -tekstimukaelma sopiikin vallan erinomaisesti Kodon yhteyteen, sillä kodohan tarkoittaa joko rumpujen lasta tahi sydämen sykettä. Tuota sykettä ja sydäntä Kodosta löytyy mukavaisen elävöittävästi.
Itselleni olisi kelvannut myös kokonaan pelkkään jytinään perustuva konsertti, mutta nytkin lähdin sielu ja mieli puhdistettuna sekä kehon tomut pois tampattuina, veri ja energiat taas vapaasti kiertäen. Kiitokset!
Kuvat: Satu Saga
Kommentointi suljettu.