Oma leffahuone? Äänieristetty ja akustoitu, pitää omat mölyt poissa muita häiritsemästä ja samoin muun maailman metelin omia korvia stressaamasta. Erinomainen äänenlaatu, loistava kuvanlaatu. Mutta mieli ei tekisi kontata, penkoa kymmenen merkin esitteitä, aivastella akustolevyjen asennusta ja nikkaroida rakenteita. Oleellisempaakin tekemistä olisi.
”Hiljaisuus ja rauhallisuus
tekevät leffahuoneesta keitaan
normaalihälyn keskelle”
Hyvä huone toimii moneen. Hiljaisuus ja rauhallisuus tekevät siitä keitaan normaalihälyn keskelle. Ei siellä ole pakko katsoa Bruce Willysin tuoreinta, syliin voi hyvin ottaa kirjan ja nauttia siitä kaikessa rauhassa. Tai viettää iltaa kaveriporukalla ilman, että muu perhe kuulee yhtäkään tahdikasta kommenttia sen huonomman joukkueen pelaajista.
Kävin ottamassa tyypit Idefixin demoteatterista. Firman pointtina on tarjota valmis kokonaisuus eikä juurikaan yksittäisten komponenttien myyminen, siksi asiakkaina onkin pääosin suuria yrityksiä, esimerkiksi Finnkino. Vastikään Kuopioon avatussa Scala-teatterissa on paljon Ideafixin osaamista. Ideafixin oman demotilan tyyppisiä ratkaisuja on tehty kuitenkin yksityisasiakkaillekin. Heille, jotka vaativat joka suhteessa viimeisen päälle mietityn ja moitteettomasti toimivan kokonaisratkaisun.
Hämmentävän hieno kuva
Olen joskus aikaisemminkin sanonut, että 2.40:1-valkokangas on erittäin oleellinen osa aitoa leffatunnelmaa. Ja ylipäätään riittävän iso kuva. Ideafixillä huoneen takaosassa on Projector Designin 2.40:1-projektori. Cool! Ei siis lisälinssejä tai kuva-alan hukkaamista kennolta.
Tykin huminan huomaa elokuvan äänettömissä kohtauksissa kun tila on hiljainen äänieristyksen ja akustoinnin ansiosta. Esittelytilassa kamppeiden pitää vain olla esillä, normaaliasennuksessa tykki päätyisi todennäköisemmin leffateatterin lailla lasin taakse piiloon.
Kun ensin katsoo suurinpiirtein hyvää kuvaa tykistä niin ajatus on, että ”tämähän on tosi hyvä”. Sitten kun näkee tarkasti kohdalleen kalibroidun kuvan niin alkaa nolottaa ja huomaa, että se, jonka luulin olevan ihan hyvä, onkin ihan poskellaan. Suurin osa kovan luokan tykkienkin ostajista unohtaa vahingossa tai tahallaan tämän oleellisen askeleen, kalibroinnin. Se kun vaatii huomattavan paljon osaamista sekä oikean kaluston hoituakseen.
Lähes monokromaattisissakin kohtauksissa sävytoisto on todella upeaa. Jotenkin niissä materiaalintuntu ja valaistus vain korostuvat entisestään. Normaalikuvassa sävyjä on hienosti kaikessa ihon pinnasta mattamustaan autoon. Kaupungin valoissa kiiltelevät märät pinnat ovat todella aidon näköisiä, melkein tekee mieli mennä kuivaamaan lätäköt valkokankaan alta.
”Aidon väritoiston ja luonnollisen
tarkkuuden yhdistelmä
tekee kaikesta elävämpää.”
Aidon väritoiston ja luonnollisen tarkkuuden yhdistelmä tekee kaikesta elävämpää koska jokainen materiaali, orgaaninen ja epäorgaaninen, näyttää paljon aidommalta, mihin on kotiteatterissa tottunut. Harjattu kupari, parta, kangas ja tietysti iho. Kaikki ne ovat selkeästi omia itseään eivätkä vain valjuja kuvia itsestään.
Hifi-PA:n ilot
Kaiutinjärjestelmänä on ruotsalaista Procellaa. Ja itse asiassa Procellan Anders Uggelberg on myös tilan akustiikan takana. Ammattipuolella Finnkinon käyttämät Prophonit ovat nekin hänen suunnittelemiaan. Kun Andersin historia on vielä THX:n ja DTS:n puolella eli voisi sanoa hänellä olevan ”alustava tuntuma teatterin vaatimuksiin”.
Procellat ovat nimenomaan kotiteatterikäyttöön suunniteltuja. Pianolakkapintaa ei ole, mutta suorituskykyä riittää – herkkyyttä ja puhdasta ääntä. Rakenne on lähinnä hieman pienennetty hifilaatuinen PA-kaiutin. Syvä suuntain ja järeät elementit ovat aina lähtökohta.
Ideafixin demotilan bassopäästä huolehti kaksi subwooferia, isommassa kaksi 18-tuumaista ja mopommassa vain pari pienenpientä 15-tuumaisia. Vavahdusten määrä oli sen mukainenkin, että säteilevää pintaa on lähes puoli neliömetriä.
Toisaalta asiakkaille pointti eivät ole kaiuttimen tekniset speksit vaan kokonaisuuden toimivuus. Äänenlaatu on hyvä, oikeasti hyvä. Erotteleva, selkeä, tasapainoinen ja hyvän PA:n lailla ei mene ollenkaan tukkoon kun tulee rytinakohtaus.
Bassopäässä on paljon paljon vaivatonta voimaa ja loputtomasti ulottuvuutta, äänikenttä on saumaton ja täydellisen ympäröivä. Äänenvoimakkuuden nolla-asetuksella helposti irtoavaa dynamiikkaa ja rintalastassa tuntuvaa painetta on enemmän kuin riittävästi. Ilman liikkeen tuntee hiuksissa, vaikka pisimmät päässäni ovat parisenttisiä. Päänahka vain kihelmöi. Missään vaiheessa soundi ei kuitenkaan muutu riipiväksi tai äksyksi.
Rauhallinen selkeä dialogi voi muuttua täydeksi mätöksi sekunnin murto-osassa, mutta se ei aiheuta mitään ongelmia laitteistossa. Näin pitää ollakin. Voi keskittyä elokuvaan juuri sellaisena kuin se on suunniteltu. Leluharrastuskin on hauskaa, mutta tämä on tehty heille, joille kokonaisuus (ja tietysti sen näyttäminen kavereille) on oleellisempaa kuin yhden yksittäisen komponentin.
Ei levyillä räpläämistä
Suuri osa meistä nauttii jo levyttömästä toistosta musiikin kanssa. Kyse voi olla omalle kovalevylle ripatusta CD-kirjastosta tai jostain streamaavasta palvelusta kuten Spotifystä. Mutta kun vaatimuksiksi laitetaan Blu-ray-tasoinen kuvanlaatu ja levytön toisto niin Suomessa törmätään ongelmaan. Ei niitä leffoja saakaan soittaa kovalevyltä, se on laitonta!
Kaleidescape-järjestelmä tekee leffakirjaston käytöstä erittäin sujuvaa. Kaikki leffat siirtyvät kovalevyille erittäin ripeää käyttöä varten. Mutta koska kovalevyltä toistaminen ilman alkuperäistä kiekkoa on laitonta, itse Blu-ray-levyt ovat edelleen K-Vault-10 -karusellivaihtajassa. Kaleidescape toistaa kovalevyltä vain ne leffat, jotka ovat myös alkuperäisenä levynä järjestelmän saatavina.
Levyn rippaamisen jälkeen haetaan sekä kannet että elokuvan tiedot omasta tietokannasta. Ellei levyä ole tietokannassa vielä, on järjestelmässä nappi, jolla asia ilmoitetaan ja muutaman päivän päästä kansi ja elokuvan tiedot ovat noudettavissa. Tätä minä kutsun palveluksi.
Levykapasiteettia voi tietysti säätää omien tarpeiden mukaan. Blu-ray-rippi vie rajusti enemmän tilaa kuin CD:llinen musiikkia joten tarve vaihtelee hyvin paljon oman levykirjaston laajuden mukaan. Vähän tai paljon elokuvia, käyttö on joka tapauksessa nopeaa ja sujuvaa ja seuraavaksi katsottavia pätkiä voi hakea näyttelijöiden, tuottajien, tyylilajin ja ties minkä perusteella.
Kontaktilaji
Sohvan tai kuuntelutuolin pohjaan ruuvattavia persiinpäristimiä on markkinoilla alkaen muutaman kympin malleista. Niiden idea on suristella vähän sen mukaan, kuinka paljon ääniraidassa on bassoa. D-Box on hyvin kaukana siitä.
Minä en alunperin pitänyt ollenkaan koko heilutuoli-ideasta. Pikatyypit joskus messuilla, toiset toisilla ja koko homma tuntui ihan pelkältä yliampuvalta amerikkalaiselta humpuukilta. Mutta rauhassa muutama demopätkä ja niiden tuomaan lisään kasvaa kiinni. Iso juju on juuri se, että penkkien liike on mietitty elokuvanteon yhteydessä. Ne oikeasti tukevat leffan tunnelmaa eivätkä vain pöristele omiaan.
Hollywoodin yhtään isommalta studiolta tulevat leffat ovat kaikki D-Boxia tukevia. Elokuvan ohjauksen yhteydessä suunnitellaan tosiaan myös penkin liikkeet. Ei ihme, että kaahaavien ja kompuroivien dinojen jaloissa penkki eli tiukasti synkassa. Tukea on vanhempiinkin leffoihin, esimerkiksi kaikkiin Star Trekeihin. Lisäksi tukea on PC-peleihin: kilpa-autoiluun, lentosimulaattoreihin ja tietysti ”Pelasta maailma, tapa kaikki” -räiskintään.
D-Box penkit ovat metallirunkoisia koska lastulevyviritykset eivät pystyisi toistamaan teräviä liikkeitä vaan palaisivat flat-pack-muotoon. Yhden jakkaran hinta liikkuu 10 000 ja 50 000 euron välillä. Pintavaihtoehtoja on miljoona ja penkit ovat aina asiakkaan toiveiden mukaan käsintehtyjä, siitä hinta. Mallistoa on kahden istuttavasta love seatista divaanien kautta nojatuoliin. Kaikki toki sähkösäätöisiä istuma/makuuasennon suhteen. Pelimaailmaa varten on toki omat penkkinsä, ralliautoahan ajetaan kuppipenkistä eikä divaanilta.
”D-Box-penkin liikkeet
mietitään elokuvan
ohjauksen yhteydessä.”
Penkin jokaisen neljän jalan alla on 3,8 sentin liikevaraan pystyvä heilutin. Pieni pulikka, joka voi tutistaa raskasta penkkiä ja satakiloista istujaa kuin maalisekotin pingispalloa. Oikeastaan hyvin mukavaa, että hanurin ja täristimien välissä on muhkeat toppaukset. Oli subwooferisi kuinka järeä hyvänsä, D-Box-penkit tuovat vielä oleellisen osan lisuketta synkronoitumalla itse elokuvaan ja tutisemalla lisää matalataajuista tunne-elämystä.
Jenkeissä on leffateattereissakin saatavana elokuvan ajaksi alle D-Box-tuoli pienellä lisärahalla, Suomessa tälläisestä voi vielä vain haaveilla.
Mutta kymppitonnin tai enemmän kappaleelta? Jep, maksavat ne. Mutta tuntuman ero niissä ja halvassa sohvantäristimessä on kuin upouudessa Ferrarissa ja matka-tv:stä pelattavassa autopelissä. On selvää, että toinen maksaa – se kun on aito asia.
Paljon tekniikkaa, helppo ohjaus
Normaalissa olohuoneessakin alkaa olla hurjasti tekniikkaa ja elektroniikkaa, mediahuoneessa vielä paljon enemmän. Ohjausjärjestelmän suunnittelu ja ohjelmointi onkin ehkä se suurin osa kun rakennetaan toimivaa kokonaisuutta. Asiat tapahtuvat yhtä nappia painamalla ja päästään ”odota, mä säädän tämän ensin toimimaan” -takelteluista eroon.
Musiikki- ja elokuvakirjasto nostetaan etusijalle. Äänentoisto sekä kuvan ja valaistuksen tekniikka ovat piilossa palvelemassa elämystä, eivät palvottavana estradilla. Piilossa olo tarkoittaa myös sitä, että koko järjestelmää ohjataan kosketusnäytön muutamalla painikkeella eikä sylillisellä kaukosäätimiä.
Ohjaimet voivat olla varta vasten tarkoitettuja ja sitten paljon käytössä olevia tabletteja ja älypuhelimia. Etenkin valojen kanssa yksinkertaiset tarkoitusta varten tehdyt langattomat ohjaimet ovat suositumpia, sanovat Idefixin kaverit. Kevytrakenteinen teline voidaan kiinnittää magneetilla, ruuvilla tai kaksipuolisella teipillä mihin vain seinärakenteeseen. Itse ohjain taas voi olla siinä tutussa paikassa telineessä ovensuussa. Tai sitten taskussa, pöydällä, sohvan käsinojalla, Missä vain.
Tablettien ja puhelimien ongelma on puolen vuoden välein tuleva uusi malli. Se kolme vuotta vanha alkaa näyttää nostalgiselta vaikka asiansa edelleen ajaakin. Ajaton, tarkoitusta varten tehty malli saattaa siksi olla mielekkäämpi koko kotiteatterinkin ohjaamiseen.
Mersu vai leffahuone?
Valmiiksi tehdyn täydellisen kotiteatterin starttiraha on noin 50 000 euroa. Ideafixin oma demotila on tosin tinkimättömästi tehtynä yli tuplasti kalliimpi.
Tolkuttoman kallis, 50 000 euroa! Vai onko? Kaksikanavainen highend-laitteisto voi sujuvasti maksaa tuon viisi kymppiä eikä se ole sillä rahalla välttämättä päässyt edes kaupasta kotiin saati päässyt arvoiseensa huoneeseen. Eikä tätä ole ajateltukaan heille, joilla on aikaa ja kiinnostusta huitoa puoli vuotta kaikki vapaa-aika sähkötyökaluilla räikeän työmaavalon paistaessa silmiin.
On ihmisiä, jotka nauttivat tekemisestä ja sitten on heitä, jotka mieluummin nauttivat tinkimättömästi tehdystä lopputuloksesta. Se lopputulos toimii yhtä hyvin musiikille ja musiikkivideoille kuin elokuville, TV-sarjoille ja peleillekin – ja ihan vain yleiselle mukavalle olemiselle.
Lisätiedot: www.ideafix.fi
Kommentointi suljettu.