Levyn ensimmäinen teos Drifts esittelee pähkinänkuoressa Fagerlundin musiikin olennaiset piirteet. Pitkien ja vähittäin muuttuvien sävelten päälle alkaa tiivistyä vilkkaampia sävelaiheita ja julmistuvia rytmejä. Orkesterinkäyttö on upeaa ja harmonia salaperäisen sointuvaa. Nimi Drifts tuo mieleen virran, joka vertauskuvana pätee Fagerlundin moneen muuhunkin sävellykseen: rauhallinen ja leveä sävelvirta kiihtyy ja laantuu useassa vaiheessa ja kaappaa pyörteisiinsä väkivaltaisesti törmäilevää tavaraa.
Stonework alkaa samantapaisella musiikilla, mihin Drifts päättyy. Teokset ovat osia kolmen sävellyksen sarjasta, jonka viimeinen osa Water Atlas kantaesitettiin huhtikuussa Amsterdamissa. Radion sinfoniaorkesteri esittää sen toukokuun 16. päivä Helsingin Musiikkitalossa.
Fagerlund käyttää niukasti perinteistä, laulavaa melodialinjaa. Stoneworkissa sellaiseksi luokiteltavia esiintyy vain hetkittäin. Sen sijaan sointuvirrassa on syvyyttä samaan tapaan kuin virtaava vesi syvetessään synkkenee. Tämä tumma pohjavirta kuuluu musiikin vitkallisesti vaihtuvissa bassolinjoissa ja salamyhkäisessä raskaudessa. Pysähdyksen rajallakaan musiikki ei polje paikallaan. Tyhjästä ilmestyy rytmejä, jotka hiljalleen voimistuvat, muuttuvat itsepintaisemmiksi ja iskevämmiksi. Mukaan tulee lisää soittimia, sateenkaarimaisesti purskahtelevia puhallinkulkuja ja tasaisen sykkeen rikkovia uusia rytmijakoja. Käynnistyttyään orkesterikoneiston loisto paisuu vaikuttavaan mittaan.
Transit, konsertto kitaralle ja orkesterille, on toinen juttu. Akustinen kitara soolosoittimena asettaa erilaiset vaatimukset. Orkesteri ei voi olla kovin suuri tai ainakin sitä pitää käyttää hyvin varovaisesti, ettei kitara peity. Ismo Eskelisen virtuoosisesti soittama kitara on lähes koko ajan läsnä, mutta enimmäkseen hillitysti kuvioivana pintakerroksena orkesterin valuvien linjojen, ohuiden taustasointujen ja välkähtelevien äänien lomassa. Kolmannessa osassa alkaa kuitenkin tyypillinen Fagerlundin orkesterimyllytys, joka johtaa kunnon ryskeeseen Ritmico-osassa. Se tempaa myös kitaran estottomaan sooloperformanssiin ja lyömäsoittimien kanssa kisaavaan rytmi-ilotteluun. Loppu on alas vaipuva ja tyhjyyteen liukeneva atmosfääritutkielma vibrafonin, harpun, thai-gongien ja aution jousilinjan seurassa.
Äänitys on RSO:n monikanavatuotantoa, joka on saatu toimimaan erinomaisesti Helsingin Musiikkitalon raivostuttavan epätasaisessa akustiikassa. RSO:n Fagerlund-levytykset on läänitetty ruotsalaiselle BIS:lle, vaikka orkesteri muuten levyttää pääasiassa Ondinelle.
RSO:lle ja kapellimestari Hannu Linnulle on kehittynyt läheinen suhde Fagerlundin musiikkiin monen kantaesityksen myötä. Soitossa on vauhtia, iskevyyttä ja vapautunutta rohkeutta. Otetaanpa vaikka Stoneworkin avaava orkesteriaalto. Viulupizzicaton lähtölaukaisusta puupuhaltimien viuhuvat asteikot vetävät peräänsä trumpettien signaalimaiset pärinät ja syvälle sukeltavat kontrabassot. Koikkelehtiva rytminen intensiivisyys kasvaa ja tarttuu koko orkesteriin sytyttäen pasuunat julkeisiin ulvahduksiin ja jousiston raskaasti hakkaaviin sointuihin.
Kommentointi suljettu.