Tunnustan, pelotti. Eikä meinannut takapuoli pysyä penkissä, kun ensisekunneilta sai olla jännittämässä, mitä hiljaisuuden rikkoutuessa tulisi tapahtumaan. Sopivasti ripotellut säikyttelykohtauksetkin pääsivät yllättämään kerta toisensa jälkeen. Vaikka Cruisen Maailmojen sota ja Gibsonin Signs olivat vahvasti läsnä, niin omaperäiseksi A Quiet Placen tekivät hiljaisuuden eri tasot. Oli mielenkiintoista kuunnella elokuvaa, jossa oli paikoitellen ”tavallisen” hiljaista ja hetkittäin hiljaista kuin tyhjiössä.
Harvoin puolitoistatuntinen tarjoaa näin paljon erilaisia tunnetiloja. Jotain extrahienoa käsikirjoitukseen, kuvaukseen, äänimaailmaan ja roolituksiin oli tavoitettu. Pitkälti A Quiet Place on kuitenkin perheen kuuron tytön kasvutarina. Hänen itsesyytöstensä ja väärinkäsitysten oikaisu sekoittuu veikeästi alkavaan teiniangstiin ja ”pissistelyyn”. Tässäpä voisi olla kaikille opiksi otettavaa; puhukaa toisillenne. Laittakaa asiat halki, poikki ja pinoon, niin ei tarvitse arpoa, kuka tarkoitti mitä ja onko rakkautta vai ei.
Pari päivää elokuvaa sulateltuani iski hauska ajatus juksatuksi tulemisesta. Näennäisesti elokuva rullaa väkevästi, mutta yhtään enempää, jos sitä alkaa miettimään, niin alien-otusten toimesta hiljaisuuteen ajettu maailma ontuu. Olisin itsekin keksinyt konsteja, millä ötökät olisi saatu pysymään asumusten ulkopuolella jne.
Tämä tunteikas pieni suuri elokuva kannattaa mennä katsomaan ja pelkäämään elokuvateatteriin muiden kanssa. Maailmalla hehkutettu leffan ja yleisön interaktiivisuus toimii Suomessakin. Olimme kaikki kertakaikkisen hiljaa, eikä karkkipussien rapinoitakaan kuulunut. Herkimmät tuntuivat hyppäävän ties minne kun kunnolla alettiin säikyttelemään ja samoin sitä yhtä-äkkistä nuhaniiskutusta (itkuakin) taisi siellä täällä liikuttavimmissa kohdissa kuulua. Hauskuutusta toivat yleisöstä kuuluneet neuvot elokuvan hahmoille tyyliin ”Elä nyt v###n idiootti laita pois päältä sitä!”
Kommentointi suljettu.